Thaimaa & Kambodza

 
4.11 Thaimaa, Bangkok

Lyhyehkön n. 17 tunnin Kathmandusta Mumbaihin ja sieltä Bangkokiin matkustamisen jälkeen vihdoin perillä. Kuuma! Ihan halvatun kuumaa ja hiostavaa. Oli edeltävissäkin maissa lämmin, mutta ei näin lämmin tai kostea ilma. Mumbaissa ilmeisesti oli jollekin laukkujen lemppaajalle kelvannut Miikan rinkan sadesuoja. Ja molemmat rinkat oli tietenkin myös ratsattu. Muuten kaikki tallella.

Juna/taksi yhdistelmän jälkeen löydettiin Baan Sabai niminen hotelli Kao San Roadin välittömästä läheisyydestä. Tietty kun Thaimaassa ollaan, niin pakkohan se on myös Thai...ruokalassa käydä ja jokainen siellä käynyt tietää että ruokaahan sieltä saa joten ei siitä sen enempää. Noin muutenkin ihan perus hengailua kylillä ja seuraavan siirron suunnittelua. Nyt nimittäin rupesi isot kaupungit ja niiden tuk tuk kuskit ja muut kaikkea mahdollista tyrkyttävät urpot riittämään. Suunnitelmissa siis häipyä johonkin rauhalliselle saarelle heti kun on mahdollista. Seuraavana iltana ajauduimme viettämään iltaa Itävaltalais porukan kanssa. Kesken iltaa tuli sitten mieleen että niin ne bussiliput Koh Changille. No kerettiin juuri hakea liput ennen kuin lippuluukku meni kiinni. Ei muuta kun takaisin samaan porukkaan jatkamaan illan viettoa. Järkevää, jos bussi lähtee aamu seitsemältä, eikä kamoja edes oltu pakattu. Nepalin opit oli jo unohdettu kolmessa päivässä näistä viimesen illan talkoista.

Kyytiin ehdittiin reippaana aamulla ja kevyen 6 tunnin matkan jälkeen saavuimme Koh Changille. Siellä Miikaa odottikin yllätys avattuaan repun. Joku k**ipää olikin käynyt hotellilla varastamassa aimo tukun käteistä hänen repustaan. Rahat oli jemmattu pieneen ensiapulaukkuun joka oli muiden romujen keskellä, eli tarkkaan oli siivouspalvelu työnsä tehnyt. Noh, oma moka ja muistamme kyllä tästä lähin tämän ikävän varjopuolen joka näissä maissa on kovinkin yleistä. Seuraavana aamuna kaavailtu klo 9 vene Koh Makille jouduttiin nyt sitten meidän osaltamme perumaan, koska mehän istuimme poliisilaitoksella tekemässä asiasta ilmoitusta. Ja siinähän jumalation kesti. Oltiin välillä yhteydessä englantia osaavaan tyyppiin Bangkokiin ja välillä selvitettiin vaikka ties mitä. Olisi kuulema pitänyt lähteä Bangkokiin takaisin selvittelemään asiaa... no todellakaan lähdetty! No raportti saatiin viimein kasaan ja kerkesimme seuraavaan veneesee.

Koh Makille saavuttuamme saimme kyydin Pano Resort nimiseen mestaan, mistä otimme bungalowin. Todella rauhallinen paikka, terassilta näkymä merelle, jonne aurinko laski. Kaikille varmaan tässä vaiheessa tulee yllätyksenä, että tuli muutama kerta jumitettua auringonlaskua ja muuten vaan istuttua iltaa kyseisellä terassilla.

Seuraavana päivänä mopot alle ja sen päivän agenda olikin kiertää joka ainoa kinttupolku koko saarelta. No siihen ei kauan mene. Seuraava viikko siis oli lähinnä riippumatossa lojumista, kalastamista, auringossa palamista ja kaikkea muuta yhtä stressaavaa. Paikka mihin olisi voinut jumittaa todella pitkäksi aikaa. Henkilökunta oli todella mukavaa ja vietimmekin muutamat mukavat illat porukassa. Mutta kun moottoritie on kuuma, niin silloin on mentävä. Oli siis aika jättää tämä miellyttävä pikku saari ja jatkaa matkaa kohti jännittävää Kambodzaa. Pikavene alle, maihin, vaihto bussiin ja jousille...

 

 

 

 

 

 

Kambodza

Holiday in Cambodia!!

Siem Reap.

Ehkä noin 12 tuntia veneitä, pikkubusseja, vähän isompia, rajahässäkät takana ja Siem Reap nimisessä kaupungissa. Kaupungissa vierailun syy on sen läheltä löytyvät Angor Watin temppelit. Muuten kaupungissa taas ahdisti. Perus taksikuskit kauppaamassa ensin kyytejä, sen jälkeen huumeita ja sen jälkeen toisenlaisia kyytejä. Ai stna että ahdisti rauhallisen saarella vietetyn viikon jälkeen.

Ensimmäinen päivä meni ihan vaan kaupungilla pyöriessä ja hieman väsynyt sotamuseo tsekatessa. Seuraavaksi aamuksi oli sovittu erään kuskin kanssa, että hän noutaa meidät aamu viideltä, jotta kerkeämme Angkor Watiin tsekkaamaan auringonnousun. No kas kas! Ilta lipsahti pitkäksi. Todella pitkäksi. Ei ollu kuski venaamassa enää seitsemän aikaan pihalla. Rauhallinen aamupala siis lärviin ja seuraava taksi alle. Puoli päivää meni kierrellessä niitä temppeleitä infernaalisessa kuumuudessa. Ja seuraavat kaksi päivää menivät Tommilla mahataudissa. Laittoi hieman mieltä matalaksi. Hiljaiseloa ja akkujen latausta... Lähdön aika se koitti tästäkin ja matkasta tulikin todella ikimuistoinen.

Phnom Penh.

Phnom Penhiin saavuimme neljän päivän Siem Reap vierailun jälkeen. Matka sinne taittui minibussilla, jonka kuski ajoi ihan koko matkan niin lujaa kun romu kulki. Ja pelotti. Ja ei ollut vielä mahatautikaan ohi. Tauolla joutui heittämään värillistä haukotusta ja matkan aikana jokainen monttu sattui pakkiin. Meinasi kuskilla olla karatetunti edessä kun päästiin perille. Ylihintainen majoitus löytyi ja päätimme olla siinä ensimmäisen yön, koska paukut oli aika vähissä. Illalla pieni kierros lähimaastossa osoitti että ei ole meidän paikka, joten aamulla jälleen kerran rinkat selkään ja on tö roud ögennn... Tuk tuk merkistä pihaan ja uusille huudeille. Alue 51 osoittautui hyväksi löydöksi ja siihen jäimme. Hyvä, halpa guesthouse löytyi kivuttomasti, mahataudit oli hätistetty huit... Seinän takaa löytyikin rehellinen Suomi Bar, jossa nykäsimme tähän astisen matkan luultavasti parhaat eväät naamariin, nakkikeittoa!

Tästä viisastuttuamme keksimme pitää pienet pikkujoulut, joista varmaan monet jo tietänettekin että jälleen kerran se soliferi katosi. Kolme päivää mopoa etsimme, tuloksetta! Ja kävipä tässäkin välissä jo klassikoksi muodostunut *nii ne bussiliput....*, nyt ei ehditty. Mutta olihan meillä hauskaakin (kuulemma)? Tavattiin mukavia paikallisia, jotka oikein aamulla saapuivat meitä hakemaan hienolla Hello Kitty Kialla ja kuskasivat kauas kaupungin hälystä paikallisravintolaan Mekong joen varteen, kohtuu pitkäksi venähtäneelle lounaalle. Tälle reissulle lähtiessä majatalon kassapoika aamulla toivotteli hyvää huomenta että meillä vakava ongelma täällä. No siinä hetken ympärille tuijoteltuamme päätti kaveri jatkaa että poliisi on tulossa ratsaamaan huoneet, joltakin oli yöllä pöllitty rahat. Mites täs on itel ollu sama tunne useampana aamuna :D No mutta eipä löytyny kadonneita maniskoita kaiketi meidän huoneesta kun asiasta emme enää myöhemmin kuulleet, joten pikkujoulut voivat jatkua...

Obamakin kävi kylässä! Ei nyt ihan just meillä, mut kaupungissa. Ja sehän näkyi virkavallan määrässä. Puolet kaduista blokattu ja toiset puolet seriffien ohjauksessa. No Miika-poika päätti lähteä jututtamaan virkavaltaa ja olikin kohta itse pillin kanssa keskellä risteystä huitomassa. Tiedä sitten oliko onni vaiko mikä, mutta ensimmäinen sivuun liputettu kulkija oli poliisi mopollaan, viheltely päättyi siltä osin siihen. Heti perään tosin tilanteelle nauroi puolet PP:n poliisesta ja otimmehan sillekin sitten pienet.

Ehdimme toki muutakin. Vierailimme hieman synkemmissä paikoissa, surullisella Killing Fields teloituskentällä, josta ei nyt tässä haluta muuta sanoa että järkyttävää touhua!! Enemmän tietoa haluavat saavat tällä kertaa itse vastuun tutkia asiaa enemmän. Samalla retkellä poikkesimme entisellä koululla joka toimi teloitusten aikaan vankilana, nyt museona. Eikä sekään mielialaa juuri nostattanut. Mutta illal oliki sit pikkujoulut, hah!!

Jälleen kaikki hauska loppuu aikanaan ja oli jälleen aika vaihtaa maisema rauhallisempaan... Suomi Baarissa aamupalat ja komento: Ajoneuvoon nouse!! Kompassiin suunta jotakuinkin pohjoinen ja koordinaatit pienen Kratie kaupungin ytimeen. 6 tuntia oli puhe, 8 tuntia meni matkassa. Perillä ei odottanut ylläksiä, ei ketään, ei mitään. Todella hiljanen kyläpahanen aivan Mekongin varrella. Tässä pari päivää/yötä, joista viimenen yö juuri alkamassa. Aamulla 0700 (ei, kyseessä ei ole puhelin-numeron alku,vaan kello!) lähtö liikkeelle ja kohti Laosin rajaa. Mitä tästä eteenpäin tapahtuu, hiljentykäämme odottamaan.

Cambodia kiittää meitä, olitte loistavia!!!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kathmandu 23.10.2012

Ensimmäinen yö "maissa" nukuttu. Nyt pitäisi aloittaa miesten/kaluston huolto ja pyykin pesu. Mutta EI, taas on vaivanamme joku paikallinen juhla, joka kestää noin viikon. Kukaan ei varmaksi osaa sanoa, että kuinka kauan. Monta päivää meni ihan vaan pyykkimestan löytämiseen ja vielä hankalampaa oli löytää sopiva ja suht edullinen lähettipalvelu, jolla saamme ylimääräiset tavarat lähetettyä suomeen. Tropiikissa ei nimittäin pitkiä kalsareita tarvita.

Ensimmäinen viikko Kathmandussa meni siis lähinnä hengailemiseen ja paikalliseen musiikkitarjontaan tutustuen. Hyviä soittajia näyttää olevan kylä täynnä.

Sunnuntai 28.10.2012

Herätys joskus ennen kukonlaulua. Tsimmarit reppuun ja bussipysäkille notkumaan. Ja ei, Kathmandussa ei saa notkua rauhassa edes bussipysäkillä niin etteikö joku tulisi jotain myymään. Lähdimme turistibussin kyydissä suuntaamaan kohti joenvartta, josta olisi tarkoitus hypätä johonkin Bilteman kumiveneeseen ja laskea joku joki (nimi ei muistu mieleen), jonka jälkeen ajella paikallisella bussilla takaisin Kathmanduun. Noin kolmen tunnin mutkaisten ja pomppuisten teiden jälkeen meidät komennettiin ulos bussista tienlaitaan, jossa Pertsa ja Kilu jo meitä odottivatkin räftäysvälineineen. Pelastusliivit päälle, potat päähän ja vesille. Aurinko paistoi ja vene mutkitteli pitkin jokea. Mukavaa oli, mutta olisimmme kaivanneet hieman enemmän niitä isoja kuohuja. No ehkä seuraavassa mestassa sitten. Vene rantaan ja pojat venaamaan bussia tienlaitaan.

Kaikki bussit täynnä, mutta viimein onnistuimme pysäyttämään yhden. Sisällä aivan täyttä, joten käsky kävi bussin katolle. No mikäettei! Ainakin ilma vaihtuu ja näkee maisemia. Välillä jouduttiin kipuamaan alas edessä olevan poliisiratsian takia. Ratsian jälkeen jengi takaisin katolle. 1,5 tuntia kesti tätä lystiä, jonka jälkeen komennettiin lopullisesti bussiin sisälle. Ja tarjolla pelkästään ahtaita seisomapaikkoja. Liikenneonnettomuuden takia bussimatka tuli kestämään 3 tunnin sijasta 5,5 tuntia. No perille päästiin.

Maanantai 29.10.2012

Shoppailua ja viimein saatiin lähetettyä paketit suomeen. Reppu keveni monen monta kiloa. Illalla ajoissa nukkumaan ja aamulla kohti Shitwanin luonnonpuistoa.

Tiistai 30.10.2012

Herätys taas ennen kukkoa ja pysäkille notkumaan. Matka kohti Chitwania alkaa. Luvassa 4-6 tunnin bussimatka. Onneksi turistibussissa, joka on puoli astetta parempi kuin paikallinen. No ei ihan osunut tuohon luvattuun haarukkaan tämäkään matkustusaika. Meidän laskujemme mukaan matka kesti melkein seitsemän tuntia. No eihän meillä mikään kiire ole.

Perillä luonnnonpuistossa meitä odotti mukavan näköinen hotelli. Kävimme niinsanotulla kiertoajelulla "viidakossa". Näimme norsun! Näimme myös helvetisti muita turisteja. Melusta päätellen emme tulisi tällä reissulla näkemään mitään villiä eläintä. Kierto"ajelun" jälkeen olikin luvassa paikallisia kansantansseja koko rahan edestä. Illallisen kautta nukkumaan ja odottamaan seuraavan päivän norsulla ajelua ja kanoottisafareita.

Aamu alkoi aamupalalla, jota saimme odottaa noin 1,5 tuntia. Seuraavaksi odotimme seurueeseemme liitettyä muuta sakkia, jotta pääsisimme kanotoimaan. Mestoille päästyämme oli pettymys suuri. Itse emme saa meloa, vaan joudumme isoon kanoottiin kaikkien muiden kanssa. Tässä vaiheessa aloimme jo kiroamaan tosissaan hommaamaamme valmista pakettireissua!! 20 minuutin kanotoinnin, valittavien turistien ja pienen viidakkokävelyn jälkeen takaisin kämpille.....ODOTTAMAAN! Eikö tässä nyt jumalauta ole odoteltu tarpeeksi. No joskus iltapäivällä komennettiin nousemaan ajoneuvoon, tarkoituksenamme lähteä ajelemaan norsuilla. Aika kuraa oli sekin. Viereisessä norsussa oli ilmeisesti joku paikallinen polttariporukka kaljasäkkeineen ja yrtteineen. No metelihän oli sitä luokkaa, että villieläimet kiersivät meidät kaukaa. No nähtiin ainakin peura! Niitähän näkee jatkuvasti suomessakin auton konepellillä. Kämpille, fillari alle, rantapaariin kaljoille kiroilemaan kohtaloamme.

Seuraavaa aamu. Aamu jota olimme odottaneet. Pääsisimme tästä ei niin hyvän makuiselta reissulta takaisin Kathmanduun ja voisimme ruveta valmistautumaan lauantain lentoon, joka kuljettaisi meidät Mumbain kautta Bangkokiin. Perus bussimatka. Ensin ei meinannut olla bussia, sitten oli, sitten piti vaihtaa bussia ja sitten päästiin jopa matkaan. Pitkä ja puuduttava matka takaisin.

Perjantai 2.11.2012

Viimeiset hankinnat kyliltä, ruokailua, sauna ja muuta mukavaa. No ei saunaa koska koko kylän sähköt oli pimeenä. Ja illalla perinteisesti pienet ylilyönnit, jotta on kiva matkustaa seuraavana päivänä. Seuraavana aamuna kiireessä pakkaus ja kohti lentokenttää.

Suosittelemme Nepalia ja etenkin sen vuoria. Todella makeita maisemia ja mukavaa pikku kävelyä mukavassa säässä. Ja muitakin aktiviteetteja löytyy mm. räftäystä, liitovarjoilua, benji-hyppyä ym.

Kathmandussa viihtyy hetken, mutta kaupunki on melkoinen kaaos. On edullisia majoituksia ja ravintoloita. Kaiken mitä tarvitsee saa paikanpäältä. On trekkitavaraa, vaatteita, retkiä, musiikkia ja ihan mitä vaan, paitsi niitä perämoottoreita.

Seuraavaa raporttia joskus kunhan jaksetaan ja keretään nousta hammockeista sitä raapustamaan. Kohti lämpöä...moido!

 

 

 

 

 

 

　

Nepal  6.10 - 3.11

N. 20 tuntia matkustusta takana. Välilaskut Chengdussa ja hieman yllättäen myös Lhasassa, Tiibetissä. Maisema muuttui täysin ja niin teki myös meininki, hajut, maut ja kaikki. Monttu auki kyydillä kentältä kämpille. Likaa, infernaalinen sekasotku liikenteessä, paljon kodittomia ja muuta surkeutta. Meinasi kulttuurishokki hieman paiskata suoraan päin näköä. Väsymys, unen puute ja likaisuus kuitenkin veivät voiton. Suihku, pikku tirsat ja tiedustelemaan naapurustoa. Majoituimme Thamelissa aivan Freak Streetin huudiloilla. Oli kauppaa, ravintolaa, kerjäläistä, kaikennäköstä kaupustelijaa. Meinasi hiki tulla yrittäessä eroon kaikista tarjoajista. Tarjottiin Himalajan trekkimatkaa, jonka myös buukkasimme, silkkivaatteita, liinoja, rättejä, kaikkia keksittyjä huumeita ja matkoja ties mihin, perämoottorit tosin ovat kiven alla täällä, ei ainuttakaan kaupattu. Ainut mitä löydettiin oli intialainen nuuska. Sehän maksoi huimat 10 senttiä per pakkaus. Kassilliset nuuskaa mukana syömään ja sitten nukkumaan matkaväsymys pois.
Seuraava päivä olikin tulevaa trekkiä varten kaluston täydennystä. Sukkia, hanskoja, lisää nuuskaa ja kaikenlaista muuta tarvittavaa. Siinä menikin koko päivä. Hyvät intialaiset mätöt naamaan ja odottelemaan seuraavaa aamua, jolloin kone veisi meidät Luklaan, josta vuoristotrekki voisi alkaa.
Trekki 8.10.2012 ->
Päivä 1
Nonni prkl! Täällä sitä nyt istutaan Kathmandun lentokentän kahvilassa oppaamme Rajanin kanssa. Aamulla lähtöä aikaistettiin kahdella tunnilla että kerettäisiin aikaisempaan koneeseen. Sen piti lähteä joskus ysiltä. Ei mahduttu mukaan. Nyt koneen pitäisi lähteä 11.30 ja ei tiedetä mahdutaanko mukaan. Selitys oli että kahtena päivänä oli peruttu niin monta lentoa että koneet on nyt ylibuukattu. Perus Nepalilaista säätöä siis. Uhka siitä, että tänään ei päästä lähtemään leijuu voimakkaasti yllämme. Meinaa taas harmittaa!!!!
Ei päästy vielä ensimmäisenä päivänä lentämään. Sää oli huono vuorille mentäessä ja paljon lentoja peruttiin. Ihan ok selitys. Ja aikaahan meillä on. Paluu kämpille, trekkioppaan tarjoamat safkat paikallisen tanssiesityksen säestämänä ja myöhemmin vielä varustetäydennyksiä tehden. Ajoissa nukkumaan paremman huomisen toivossa.
Päivä 2
Samoilla kuvioilla aamu käyntiin, kentällä väijyen jospa tänään!!! Tuttua kaaosta ja odottelua kentällä... Jutuissa pyöri jatkuvasti mitä jos ei tänäänkään päästä yms. Kului tunti, kului toinen, toivo elää.. Siinä odotellessa tuli myös puheeksi veden tarve vuorilla. Kraanavettä kun ei kitusiin näillä nurkilla voi vetää, kantaa ei jaksa ihan tolkuttomia määriä ja silti sitä koko ajan pitää olla. Ostettua sitä toki vuoriltakin saisi, mutta metri metriltä hinta nousee lopulta pilviin tai jopa yläpuolellekin kuten vuoretkin, joten tulimme edellisiltana näkemämme mehujauheen perusteella siihen tulokseen että pitäisi olla vastaavaa vesijauhetta johon ei tarvisi kuin lisätä vettä niin saisimme vettä?!??! Patentti on vetämässä! Joo, alkoi vissii näkyä pientä levottumuutta epätietoisuudesta. Lopulta oppaamme keskeytti tuiki tärkeän pohtimisin ja komensi meidät lähtöselvitykseen, päästäänkö nyt? KYLLÄ!! Reput puntariin, liput pöytään ja... no tietysti odottamaan taas. Vaan eipä aikaakaan kun tuli kuulutus: Agni Air flight no:309 gate 2, Jesh!!! Pikkubussiin ja radalle. Miikan toive, Tommin kauhu toteutui, kentän pienin vispilä oli meidän heppamme läpi pilvien kohti yhtä maailman vaarallisinta "lentokenttää", Luklaa. Noh, koneessa näytti olevan enemmän pop-niittejä kuin ehjää peltiä joten luottavaisin mielin kipusimme 14 muun kohtalotoverin kanssa tuohon matolaatikkoon. Remmit kiinni ja pidemmittä puheitta nokka kohti taivasta ja savun saattelemana kohti vuoria. Alkujännitys häipyi melko nopsaa ja iloisesti vilkuilimme ympäröiviä vuorimaisemia, tuolla kohta ollaan. Tosin siinä vaiheessa kun koneen toinen pilotti päätti kaivaa eväsboxistaan folioon käärityn lihiksen ja toinen levitti tuulilasin levysen sanomalehden heräsi lievä paniikki, kukaa ohjaa?? Pikainen silmäys kertoi sen että elektroniikkaa koneessa oli vähemmän kuin meillä ranteissa ja repuissa, joten oltiin ns herran hallussa. Puolisen tuntia surffattiin vuorien välissä ja eteemme avautui tämä edellä mainittu lentokenttä. Pienen kiemurtelun saattelemana pääsimme tontille, huh! Matkustajat ulos juoksujalkaa ja latoa muistuttavaan terminaalin odottamaan tavaroita. Tuttu kaaos, kamat sikinsokin. Hetken päästä tilanne hallinnassa ja tavarat omistajillaan, matka vuorille oli virallisesti alkanut.
Korkeutta tällä hetkellä 2840m. Hämmästykseksemme se ei tuntunutkaan miltään vaikka monista jutuista, varotuksista ja jopa omista luuloista toisin kuvittelimme. Reput siis selkään ja polulle. Kohta näimmekin kantajamme (ei meidän, vaan rinkkojemme!!) Buddhin, tuon 23 vuotiaan näiden polkujen 50 kilosen jättiläisen. Eipä paljon rinkat painanut tämän kaverin selässä kun polkuja ja kivikoita juoksi menemään. Kappas kummaa, pari sataa metriä päästyämme vastaan loikki pariskunta Suomesta!! Suurin ihmetys ei liene itse pariskunta, vaan se, että tällä kertaa emme todellakaan alkaneet juhlimaan suomalaiseen tyyliin, vaan morjestimme, vaihdoimme kuulumiset ja jatkoimme matkojamme omiin suuntimme. Lienee ensimmäinen kerta tällä reissulla? Onko viimeinen, selviää myöhemmissä jaksoissa?
2 tuntia 20 minuuttia myöhemmin pääsimme pikku sateen saattelemina ensimmäiseen yöpaikkaamme, Phakdingiiin, 2649m mataluuteen. Pienet iltapalat ja unta kajuuttan.
Päivä 3
Herätys 06.00, aamupalat naamariin ja polulle. Kovin kiemuraisia polkuja ylös alas upeissa maisemissa. 4 tuntia 45 min tallattuamme oli päivän patikointi ohi ja seuraava tukikohta, Namche (3440m) saavutettu. Tai niin siis kuvittelimme että ei enää liikuta, mutta luulo osoittautui vääräksi. Safkat, pieni lepo ja retkua liikkeelle... Pieni iltalenkki lähikukkulan museolle ja kylän sokkeloisille kujille katselemaan ihmis-/jakkivilinää. Tässä kohtaa tuli myös päättää paljonko rahaa ottaisi mukaan, koska reitin viimeinen pankkiautomaatti löytyy tästä kylästä. Perusiltatoimet ja ajoissa unille. Kummasti tämä vuoristoilma vie mehut!
Päivä 4
Luxusta, saatiin nukkua lepopäivän kunniaksi jopa 07.00 asti. Myöskin tämän lepopäivän kunniaksi kapusimme läheiselle kukkulalle (3880m) tutkailemaan tulevaa ja ökyporvareiden majoitusta Everest View Hotellia, josta oli mahtavat näkymät myös itse Everestille. Paluumatkalla koukkasimme Khumjung kylään lounaalle, jonka jälkeen takaisin Namcheen. Pyykkihommia, pientä varustehuoltoa ja sitten sitä kovasti mainostettua lepoa ennen huomista koitosta.
Päivä 5
Herätyskello kilahti tutusti 06.00, kamat kasaan ja ukot aamupalalle. Päivän etappi polkaistiin käyntiin 07.30 mukavalla nousuosuudella, jonka jälkeen lähdettiinkin taas reippaasti alaspäin kohti Phungatanga (3140m) kylää. Siellä pieni tauko ja kuinka ollakkaan, matka jatkui ylöspäin ja jyrkästi reilun 700 metrin matkan kivikkoista mäkeä. Usko, voimat, vedet ja jopa huumorikin meinasi loppua tätä rinnettä kierrellessä, mutta emmehän tulleet tänne luovuttamaan. Vihdoinkin perillä 4 tunnin urakan jälkeen, Tengboche (3900m). Ruokavalio muuttui tässä kohtaa rajusti. Lihat ja kanat jäi pois, koska eivät välttämättä olleet kovin tuoretta ja riski sairastua oli ilmeinen, eikä siihen tässä nousuvaiheessa ollut varaa. Lautaset täyttyivätkin lähinnä jostain juurista, nuudeleista, riisistä sun muista iduista. Näillä hevosjockeyn eväillä tuli siis elää seuraavat päivät. Eväshuollon jälkeen päätimme lähteä lähimäelle puhkasemaan häämöttävän 4000m rajapyykin. Siinä samalla taisi Tommilta puhjeta joku tunnistamaton elin, koska erilaiset ongelmat palautumisen, flunssan, liikkumisvälineiden yms kanssa alkoivat juuri tästä kylästä. Apua tähän haimme viereisestä munkkiluostarista parin tunnin meditoinnilla, tuloksetta! Munkeilla alkoi välitunti ja kohta olikin futismatsit täydessä vauhdissa läheisellä "kentällä". Ja sinnehän tietysti piti Miikan päästä mukaan. Tossut kireälle ja kentälle! Eikä se nyt hankalaa ollut pelata tosiaan lähes 4000m korkeudessa ja ohuehkon ilman vallitessa. Tilastollisesti yksi uran parhaista peleistä: yksi rapattu vastustaja, VAIN 1 tuhrittu maalipaikka ja puujalka (oma!). Huippu kokemus. Välitunti päättyi ja munkit takaisin omiin puuhiinsa. Uusi kierros meditointia, mutta todettiin että ei o nyt meidän juttu ja poistuttiin vähin äänin. Tutut iltakuviot ja unille.
Päivä 6
Aamupakkasta, siis huoneessa!!! Herätys tutusti 06.00, samat aamurituaalit ja matkaan. 3 tuntia 33 minuuttia myöhemmin Dingboche (4385m). Norkoilua kylillä ja illan odotusta paremman yön toivossa.
Päivä 7
Dingboche -> Thukla (4620m) -> Lobuche (4900m), 3 tuntia 23 minuuttia. Iltapalaksi 5100m lähimäki ja hengailua kulmilla. Tommin jalat ei toimi! Todella vaikeaa kävellä.
Päivä 8
Aamu bla bla blaah... Tässä kohtaa taisivat alkaa todelliset hengitysvaikeudet ja Tommin flunssa vaan paheni. Oppaamme valoi uskoa loputtomalla ´Becouse of high altitude´ fraasilla ja eipä siinä muuta kun tossua toisen eteen, suunnaksi Gorakshep (5180m). Reilussa parissa tunnissa loikimme sinne ja muka voimissamme päätimme ottaa huomiselle suunnitellun osuuden tälle päivälle. Eli evästyksen jälkeen kartalta kohde, Everest Base Camp (tutummin E.B.C). Kohtuu hankalaa maastoa, mutta onnellisesti perille, E.B.C. (5364m) ja yksi tavote jälleen saavutettu. Ja Goraksheppissä Tommi teki oppaamme yllytyksestä reissun suurimman virheen syömällä valkosipulisoppaa. Närästi sitten loppureissun! Joo oli lääkkeitä, Kathmandussa! Loppureissun sai siis kiivetä ja laskeutua vatsahapot kurkussa.
Päivä 9
Jälleen karmea yö! Aivan kun joku istuisi rintakehän päällä. Eikä näitä oloja juurikaan helpottanut Herra Herätyskello, joka tänä aamuna päätti avata äänensä 04.50. Aamupaloja emme edes nähneet, varusteet päälle vaan välittömästi ja päivän askareisiin. Otsalamppujen turvin kipuamaan. Ja todettakoon tässä kohtaa tämä että nämä aamunousut ei todellakaan ole suurinta herkkua tällasille lihapullille!! Palautuminen vaikeutuu jatkuvasti, unet huononee ja olo käy muutenkin tukalammaksi metri metriltä ylöspäin mennessä. Vaan ei auta itkut markkinoilla, ylöspäin tänne ollaan tultu menemään, joten mennääs taas. Aurinko nousee, ylämäki loppuu, jälleen yksi tavote saavutettu, Kala Patthar (5550m). Tuskan seasta saadaan jopa onnellinen hymy naamalle :)
Matka alaspäin aamupalalle voi alkaa. Jotain ituja ja ilmastointiteippiä naamariin, reput selkään ja kylästä ulos. Tällä kertaa alaspäin, takaisin Dingbocheen (4385m). Lähes viisi tuntia myöhemmin perillä ja eteemme avautui ensimmäisen kerran todellinen päämäärämme, Island Peak. Miten kävi sen projektin kanssa, selviää myöhemmin jos vaan jaksat lukea. Tänään olikin sitten hemmottelua kuuman suihkun merkeissä. Kaluston ja ukkojen huoltoa, unille todella väsyneinä.
Päivä 10
Huippuhuomenta 08.00. Viikon parhaat unet. Kummasti vaikuttaa kun melkein kilometrin alemmas siirtyy, mutta ilo ei kauan kestä. Tutut aamukuviot ja ylöspäin, huh. Kohtalaisen "helppo" siirtyminen Chukumiin (4730m), jossa viimeiset varustehankinnat pääkohdetta varten. Mielet jälleen kirkkaampana, mutta Tommin flunssa riesana edelleen, joka ei ole tässä kohtaa todellakaan hyvä juttu. Yritetään lepäillä.
Päivä 11
Normi pakkasaamu. Aamupäivästä lähinyppylälle treenaamaan köysillä kapuamista ja laskua. Joo me ollaa valmiita, lähetää menee... Tässä kohtaa trekkiopas Rajan vaihtui kahteen kiipeilyoppaaseen. 28-vuotiaaseen hieman matalampiin vuoriin jämähtäneeseen heppuun ja 27-vuotiaaseen 3 kertaa Everstin huiputtaneeseen kaveriin. Ryhmään liittyi myös 3 muuta jannua, Dylan USA:sta ja nimettömät klopit Briteistä ja Koreasta, joista jälkimmäinen osoittautuikin melkoseksi viheltäjäksi, mutta siitä lisää myöhemmin koska nyt täytyy lähteä tallaamaan kohti Island Peak Base Campiä... Reipas pari tuntia myöhemmin IPBC (5080m). Teltat pystyyn, vellit, jota kai ruoaksikin jossain kutsutaan naamariin ja rehellistä lepoa.
Päivä 12
00.15 herätys jäisessä teltassa!! Reippaat rituaalit ja säkkipimeään kivikkoon. Nyt on retken päätavoitteen aika. Tommin olo pahempi kuin koskaan. Oksennus yritti lentää joka mutkassa. Matkanteko on todellista tuskaa. Tuskaa lisäsi täydellisessä pimeydessä kulku ja se että kaikki omat tavarat kannoit itse, kantajien rooli loppui tähän leiriin. Välillä kuljettiin rehellisesti sanottuna pelottavia kielekkeitä pitkin. Alaspäin katsoessa näkyi vain tyhjä pimeys, yläpuolella kiemurteleva otsalamppujono sekä tähdet. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi karmea jyrinä, lumivyöry!! Mutta missä, se ei ikinä selvinnyt? Hetken päästä toinen, ei osunut sekään meidän reitille. Tommin olo oli taittaa miehen selkärangan keskeytyskuntoon, mutta päätös piti. Kun tänne asti on tultu, niin haetaan se mitä on tarjolla. Nousua, nousua ja aina vaan nousua. Huilituokiot varastikin sitten tämä Korean veijari joka oli lähtenyt matkaan jossain keihäänheittäjän lämmittelyasussa. Voi sitä itkua ja loikkimista kun kylmä kuulemma oli, huima kaveri! Viisi tuntia kestänyt pimeys alkoi väistyä auringon noustessa ja matkaajien mielikin samalla sai kohennusta. Hetkeä myöhemmin saavutimme jäätikön reunan. Tuli aika vaihtaa varusteet ja huilata hetki. Jopa Mr. Koreakin kaivoi tässä kohtaa oikeat vaatteet esiin. Vaelluskengät vaihtui kiipeilykenkiin jääpiikkeineen, otsalamppu aurinkolaseihin, kävelykeppi jäähakkuun, hanskat, hatut yms talvisempiin malleihin, valjaat vyötärölle ja siirtyminen hangille. Ryhmä sidottiin samaan köyteen ja retkua lähti matelemaan kymmenien metrien syvyisten railojen välissä kohti huippua. Henkiset vaivat jäivät kivikkoon, nyt oli enää arvoitus riittääkö fysiikka vai viekö maan vetovoima voiton meistä hyvin Moskovasta asti treenanneista vuoristoapinoista? Jono seis, köydet irti. Edessä enää kaksi vaihetta. Nyt on kaikki vain ja ainoastaan itsestään kiinni. Paiskattiin hanskaa ja päätettiin, ylhäällä nähdään! Alkoi nousu köysien avulla ajoittain lähes pystysuoraa rinnettä. Edessä mennyt Britti oli aivan loppu ja jarrutti todella pahasti meidän menoa. Päästiin kohta ohi kun tuli aika vaihtaa köysiä ja homma helpottui kummasti. Ensimmäinen vaihe taputeltu ja pieni huili ennen loppunylkyä. Nyt napsautettin kiinni ainoastaan turvaköysi ja lähdettiin alaspäin tulevia väistellen kipuamaan kohti huippua. Turvaköysi osoittautuikin tarpeelliseksi ja toimivaksi kun polku hieman petti Miikan alta ja jannu siinä hetken roikkui naruissa. Askel askeleelta lähestyi huippu.... kunnes jotain tapahtui?!?!? Köysi loppui!
OLIMME HUIPULLA, ISLAND PEAK 6189 METRIÄ, HUIPUTETTU!!!!
Monet eivät tainneet tätä uskoa että tällaisilla elämäntyyleillä ja täysin vailla harjoitusta/kokemusta tätä tehtäisiin. Me uskottiin ja tehtiin. Yli vuosi sitten päätettiin että tänne tullaan ja nyt se on totta. Yksi suurimmista, ellei jopa suurin juttu retkemme varrelta on toteutettu. Pakko myöntää että olemme jopa hieman ylpeitä itsestämme :)
Pakolliset valokuvat, ryhmähalit, tuuletukset ja matka alaspäin alkaa... Pieniä ongelmia molemmilla jääpiikkien kanssa ja Tommi jopa loppulaskussa joutui turvautumaan hakkuun kun alkoi mennä pyllymäki liian hurjaksi. Köysijonossa kohti kivikkoa, jossa jälleen tavalliset trekkivarusteet päälle, reput selkään ja alaspäin kohti Base Campia. Campissa safkat, hetki lepoa, kantajille rooli ja suunta kohti Chukumia. 15 tuntia 20 minuuttia herätyksen jälkeen saavuimme kylään jossa olikin jo trekkiopas uutisen kuultuaan odottamassa onnitteluineen. Palkitsimme itsemme ja opaskolmikkomme kylmillä oluilla, oli melko voittajafiilis! Unta.
Päivä 13
Todelliset huippu-unet. Chukum - Tengboche - Namche (8 tuntia 40min). Kuumat suihkut (huom, jo toiset tällä retkellä!), unta poijuun.
Päivä 14
Namche - Phakding (4 tuntia 40min). Parit mehut, biljardia ja illalla pienet partyt oppaiden, parin jenkkikundin ja paikallisen kanssa.
Päivä 15
Phakding - Lukla (2 tuntia 30min). Jännä nähdä kuinka lennot toiseen suuntaan onnistuu? Odottelua... Huuto, Check in!! Tavarat tarkistukseen ja pihalle, kone saapuu kentälle. Tulee tieto, emme jostain syystä saa boarding passeja tänään, jäämme siis Luklaan. Nyt tuli kyllä ahdistus ja muutama ruma sanakin kai. Kenttä muistuttaa enemmän persialaista toria kuin lentokenttää, kaameaa poukkoilua ja sähläämistä.... Saimme sittenkin tarvittavat laput, eli pääsemme pois! Tai niinhän sitä taas luultiin, mutta Rouva Fortuna oli eri mieltä ja päätti lähettää huonon sään yllemme. Odottelua.... Torvi lennonjohtotornissa pärähtää?? Kenttä on jälleen avattu. Kone saapuu ja lähtee heti tyhjänä takasin. Tämä on tätä Nepalilaista tehokkuutta. Toinen kone, joko nyt? JO! Päästään kyytiin, lento kohti Kathmandua alkaa. Puoli tuntia myöhemmin maata jalkojen alla, taksi alle ja kämpille.
Väsyneinä, likaisina mutta onnellisina päätämme vuoriosion tähän.
Suuret kiitokset kaikille mukana olleille.
Matka jatkuu, mitä tapahtuu kaupungilla, siitä lisää myöhemmin, MOIDO!

Kiina 22.9.2012 - 5.10.2012

Aivan ensimmäisenä todella lievät pahoittelut retkipäivityksen viipymisestä.

Tämä kaikki vain ja ainoastaan kiinalaisten harrastamasta, erittäin tehokkaasta nettisensuurista joka pamahti silmille välittömästi rajan ylitettyämme. Sensuurin uhreiksi olivat päätyneet suurin osa käyttämistämme sivustoista, mm. tämä blogi, osa sähköposteista, facebook, juutupetti ja monia muita.

Mutta sitten itse asiaan. Tarinat vedetään nyt kalvolle osittain sekavassa järjestyksessä.

Saavuimme retkemme ensimmäisen ison osion, Trans Mongolian pääteasemalla Pekingiin minuutilleen aikataulussa, eli 22.9.2012 klo 14.06 ja kiskoja jäi taaksemme arviolta 8500km. Asemalta etenimme mukavasti jalan kohti majapaikkaamme, International Saga Youth Hostelia seuranamme hauska jenkkihippityttö, joka jatkoi perille päästyämme omaan tukikohtaansa. Varattuna meillä oli kahden hengen huone, KAHDELLA sängyllä, mutta niitähän ei sitten ollutkaan ja meille tarjottiin isolla hyvällä sängyllä varustettua oikein mukavaa huonetta.... päädyimme tässä vaiheessa matkaa 4 hengen (neljän sängyn)kämppään, jossa majoittui jo 2 jotain jannua. 3 yötä meni siinä jonka jälkeen tuplasimme potin ja siirryimme 8 hengen sekameteliin. Mitä kaikkea tapahtuikaan siinä välissä, on vieläkin hieman hämärän peitossa, johtuen aikaerosta, pitkistä matkoista ja tuskin vähiten siitä että ensimmäisenä päivänä tavattiin suomipariskunta ja lopunhan voikin jokainen arvailla että pelattiinko kämpillä kimbleä vai vai??

Pari ekaa päivää meni muutenkin aikalailla paikalliseen elämäntapaan, liikenteeseen ja kohtalaisen ison kaupungin päivittämiseen sisäisiin navigaattoreihimme. Siinä ohessa käytiin tutustumassa mm Kiellettyyn kaupunkiin, Tien am menin (tai jotai tonnepäin??) aukioon, joihinki temppeleihin, joita tuntuu olevan kylä täynnä, puistoihin, silkkimarkettiin yms toreihin ja pajoihin. Liikkuminen olikin lopulta todella helppoa, etenkin metroilla, jotka oli kaiketi päivitetty 2008 olympialaisten takia sen verran selkeiksi kaikkine infoineen että jokaisen on niitä osattava käyttää.

Siirtyminen 8 hengen kämppään. Kavereina venäläisvalmisteinen nainen lapsensa kanssa, hollantityttö "Jamaica", joku todella outo hiippari ja hämärän värinen tyttönen, joka taisi pelätä valoa koska liikkui ainoastaan yöaikaan, vai liekö ollut sitten aamulehdenjakaja tai muu yötyön ammattilainen, asia ei koskaan selvinnyt.

Kuten kaikkien jotka kiinassa vierailee, kuuluu kai käydä sitä paljon puhuttua Kiinan muuriakin katsomassa. Niin siis teimme mekin, koska emme halunneet näyttää erilaisilta! Tosin sitä taisimme tehdä tahtomattakin, koska niin monen perhealbumin sivuille päädyimme tämän kahden viikon aikana. Pysähdyimmepä mihin tahansa, niin kohta oli paikallisperheen päällikkö kysymässä saako lapsi tulla kanssamme valokuvaan? Sitten olikin vuorossa vaimo, lopulta itse isäntäkin ja jos vaan kohdalle sattui joku kameran käytön hallitseva kulkija, niin pitihän se ottaa koko perhe vielä samaan kuvaan. Useimmiten tapaukset oli yksittäisiä, mutta isommilla alueilla saattoi olla jopa jonoa tähän spektaakkeliin. Nii toi muurijuttuhan täs olikin menossa.... Joo, sinne siis! Käytiin edellisiltana tsekkaa bussiasemat, aikataulut yms ja aamusta sitten liikkeelle. Asema oli edelleen olemassa, mutta aikataulut ei enää pitäny paikkaansa, joten sujuva kiinan kieli-/lukutaito käyttöön suunnitelma-b´n teko. Aikamme siinä pyörittiin ja tingittiin minibussikyytiä... tuloksetta! Hetken päästä törmättiin Shanghaista visiitillä olevaan saksalaispariskuntaan, jotka olivat ilmeisesti pohjustaneet tilannetta hieman paremmin ja tiesivät paikallisbussin lähtevän hetken päästä parin tunnin matkan päässä olevalle muuriosuudelle. Hyppäsimme remmiin, tutustuimme siinä päivän aikana ja myöhemmin vietimme myös aikaa porukassa, mutta siitä lisää aikanaan. Päivä kului mukavasti muurilla tallaten, vai pitääköhän sanoa ryömien kun oli ajoittain niin jyrkkää rappua että ei tiennyt enää käveleekö käsillään. Väkisinkin heräsi kysymyksiä: kuinka monta miljoona ihmistä on rakentanut muuria ja kuinka moni heistä ei koskaan palannut töistä kotiinsa? Hattuja meillä ei ollut, mutta virtuaalinostot suoritimme kohtuu kovasta urakasta, jonka nämä pikkuvesselit ovat tehneet, huima suoritus!! Huikeiden maisemien ja tuhansien portaiden jälkeen paluu kaupunkiin.

Kuten meillä suomalaisilla tapana on, taikatemppujen ja muiden yllärien järjestäminen, päätimme täräyttää hostellin katolle pienet terassikekkerit!! Ilta alkoi muurimatkailijoiden kesken, eli me, Klara ja Nils. Katukeittiöistä haimme grillitikkareita ja hostellin kylmäkaapin sisältökin oli jostai kumman syystä siirtynyt myös paikalle. Hetken päästä ryhmään liittyi Jamaica, uusi kämppiksemme Mike Torontosta, pariskunta Espanjasta ja vielä yöllä alemmasta kerroksesta melun perusteella paikalle hahmottuneet 4 venäläistyttöä. Musiikkihan kuuluu olennaisena osana näihin rientoihin, joten sitä piti saada. Ainoa ja suht suuri ongelma oli sähkön puute. Vaan hätä keinot keksii!! Hostellin, ilmeisesti jotain kulunvalvontaan liittyviä laitteita nypittiin irti seinistä ja pikkuviritysten jälkeen katolla soikin reipasta rokkia ja meno oli mukavaa. Sitten astuikin taloon, tai siis talon katolle Herra Riisiviini perheineen. Jotkut maisteli, toiset piti enemmän, toiset vähemmän ja jotkut ei ollenkaan. Yllättäen Mr.T piti kovinkin paljon ja Nils säesti hyvin. Herrat niitä litkuja siinä tuhosikin parin kierroksen verran ja kuten arvata saattaa, käyhän se matkamiehenkin kulmaan tollaset vieraat liemet ja lievää hyytymistä/pahoinvointia alkoi ilmetä, mutta kunnialla läpi tämäkin päivä, vieraat majoihinsa ja unten maille. Aamu hieman venähti ja päivä kului lähinnä lojuen.

Liekö sitten seuraava päivä kun lähdettin Suomi-Saksa-Kanada-viisikolla syömään kunnon sapuskat ja nyt lähti taas ihan lapasist, tosin tällä kertaa ruoka!! Alkoi jo näyttää että pöytää pitää jatkaa kun tarjoilijat kantoi koko ajan lisää evästä pöytään, mutta eipä jäänyt kenellekään nälkää!! Illalla olikin sitten vuorossa KTV, eli kiinassakin kovaa suosiota nauttiva karaoke. Me, Nils, Klara, Mike, Jamaica ja oma lauluhuone tarjoiluineen (riisiviini oli tässä vaiheessa jo ammattilaistenkin boikottilistalla). Riisivini vaihdettiinkin sitten suht edulliseen noin sadan euron arvoiseen venäläiseen Kossuun, koska sehän laittaa mukavasti laulattamaan. Hauskoissa, mutta ei niin halvoissa tunnelmissa yön tunneille ja takseilla kämpille.

Sunnuntain alkupäivä meni toipuessa. Illalla seurue päätti Miken ja Jamaican kanssa lähteä hakemaan pientä darrasnäkkiä paikalliselta yötorilta eli kansainvälisesti Night Marketilta. Ja pientä naposteltavaahan löytyi. Oli scorpioneja, meriheppaa ja tähteä. Oli jotain toukkia, torakoita ynnämuuta todella iljettävää ja vähemmän houkuttelevan näköistä. No uhottu mikä uhottu. Scorpparit kehiin ja ääntä kohti. Tosi pienet oli hyviä rapeita naksuja. Niitä olisi voinut syödä enemmänkin. Isot ällöttävät mustat scorpparit maistu aivan paskalle. Kanadan mies veti senkin aika helposti, mutta herra Kiurulla oli melkoisia vaikeuksia nielaista edes puolikasta ötökästä. No kiekkohan siinä meinasi lentää, mutta paikallisella keppanallahan se alas saatiin huuhdottua. Sen jälkeen ei maistunut ötökät, eikä oikein mikään muukaan ruoka. Marketilta väsyneenä kämpille ja unta palloon.

Maanantai olikin sitten Kansantasavallan päivä. Porukkaa liikenteessä aivan mielettömästi. Metrot tukossa, kadut tukossa, äijät tukossa. Vierailu paikallisessa telkkaritornissa ja siitä Tian am menin (tai joku sellanen) aukiolla katsomaan kun kansa juhlii...tai "juhlii". Suomalaiselle juhliminen näytti siltä että jengi vaan hengaa aukiolla ja haluaa ottaa meistä kuvia. Olis pitänyt pyytää muutama yuan per kuva niin oltais tienattu parin päivän safkarahat.

Tiistaina fillarit alle ja halveksumaan kuolemaa Pekingin kaduille. Mutta fillarillahan oli helpompaa liikkua siellä kuin kävellen. Siksi heitimmekin pienen parinkymmenen kilsan lenkin kämpiltä jonnekin taidealueeseen ja sieltä pikkupojat tietenkin päättivät polkasta huvipuistoon. Ja siellähän sitä jengiä taas riitti. Ilta rupesi hämärtymään. Kummitus- ja possujunan kautta fillari alle ja takaisin kämpille. Ja fillarikin rupesi vetämään jo viimeisiä kun polkimet meinasi tipahtaa. Onnistuttiin moinen tuhotyö onneksi peittelemään polkupyörien omistajalta ja saimme jopa panttirahat takaisin.

Keskiviikkona päivällä jotain hengailua ja illalla seuraamaan australialaisen punkkia soittavan orkesterin konserttia. Völjyyn hyppäsi uusi kämppiksemme, saksalainen mimmi, jonka nimeä ei nyt oikein muisteta. Pekingiläiset kartat ja paikalliset ohjeistukset osoittautuivat melko vääriksi, kun yritimme paikallistaa Temple Bar nimistä keikkapaikkaa. Meinasi vähän jo harmittaa, mutta viimein ravinteli löytyi ja kylmä juoma kädessä harmitus haihtui. Keikan jälkeen törmäsimme pariin norjalaiseen tyyppiin. No siitä seurasi kädenvääntöä ja muuta perus kukkoilua. Käytiin läpi myös Lahden dopingsotkut, sekä muut talviurheiluun liittyvät Suomi - Norja kiistat. Pakko oli lyödä jossain vaiheessa vyön alle (koska hävittiin jo kädenväännössä) ja haukkua Norjan jääkiekkomaajoukkue ihan paskaksi. Ei tullut paineja vaan ilta jatkui norja-saksa-kanada-suomi sekoituksella aika myöhään. Perus taksisekoiluiden jälkeen päästiin kuin päästiinkin kämpille. Seuraava päivä meni nukkuessa. Koko päivä...ja ilta. Sellasta.

Perjantai menikin täysin aikaa tappaessa ja lentoa kohti Nepalia odotellessa. Niistä ja Nepalista seuraavassa jaksossa.

Harmitti hieman, että ei päästy Kiinan maaseudulle tai vähän syrjempään. Koko maa lomaili reilun viikon, joten junat, lentskarit ja bussit olivat tupaten täynnä. Ja hinnat pilvissä. Ensi kerralla sitten. Kiinalaiset on ihan kivoja ja niitä on aika paljon. Suosittelemme lämpimästi vierailua kyseisessä maassa.

P.s. Niinkuin ystävämme Mike sanoi " I'm not an alcoholic, i'm alcoholist. Alcoholist is like that's my hobby."

　

Mongolia 13.9 - 20.9

Matka Irkutskista kohti Mongoliaa taittui mukavissa merkeissä. Hyttikavereiksi saimme kaksi puolalaista reissaajaa. Samassa vaunussa matkasi myös muita turisteja ja suomalainenkin vanhempi pariskunta. Ensimmäinen ilta ja yö meni iltateen jälkeen nukkuessa. Junahan kulkee Venäjällä kokoajan Moskovan ajassa. Hieman oli taas rytmit sekaisin kun ulkona on piemeää ja kello on mukamas 17.10. Aamusella rupesimme lähestymään Mongolian rajaa. Venäjän puolella rajaa kevyet rajamuodollisuudet. Odotusta, passien tarkastus, passit pois, odotusta, reput alas hytin hyllyiltä, ukot ulos, huumekoira sisään, matkustajat sisään, matkustajat ulos, passit taskuun ja matka jatkuu. Aikaa tähän kevyeen muodollisuuteen meni vaivaiset 4 tuntia 52 minuuttia ja matka jatkui kohti Mongolian rajaa. Siellä rajavartioston henkilökunta jopa osasi englantia, mutta muuten pientä kummastusta herätti se, että kaikki luulivat meitä veljeksiksi. Kyseessä hieman kevyempi n. 2 tunnin rajahässäkkä. Passit taskuun ja matkustajat steissille iltakaljoille. Jälleen kerran, kuten suomalaisilla tapan on, meinasi tulla hieman kiire. Pimeä ratapiha, ei junaa, kaikki tekstit mongoliaksi tai venäjäksi. Meinasi pieni hiki nousta pintaan. Vaunu löytyi ja pienen kompuroinnin kautta ehdimme kyytiin, vain todetaksemme että ei ollut junassa vielä edes veturia. Puolalainen hyttikaverimme Pavel kerkesi vielä hakea puhelimen baarin vessasta mihin oli sen jättänyt latautumaan. Suurien etsintöjen jälkeen emme saaneet enää olutta tai votkaa miltään asemalta. Hätävara Salmari repusta ja pikku näkäräiset ennen nukkumaan menoa.

14.9. Aamulla klo 06.00 saavuimme Ulan Batoriin. Sovittu kyyti oli vastassa ja matka Golden Gobi guesthouseen meni kylää ihmetellessä. Kaluston huoltoa ja pientä huilia. Illalla puolalaisten tuttujen kanssa syömään ja "parille". Noin 15 isomman ja noin 10 pienemmän mukin jälkeen treffasimme Irkutskista tutut suomalaiset veijarit. Taksi alle ja kylille siis. Jos nyt oikein muistamme, diskon nimi oli Brix. Emme suosittele kenellekään. Meininki kuin Mos Eisleyssa. Pientä tökkimistä paikallisten miespuolisten alkuasukkaiden toimesta, heidän puolustaessaan reviiriään. Ja tarvettahan toki oli, sillä niin hyvin meidän mongolian kieli taittuu, että siinä voi oikein läppää ruveta heittämään. Discosta pimeä taksi alle ja luonnollisesti kuski kurvasi täysin väärään suuntaan ja englannin kielen taito katosi samantien kun vaadittiin autoa pysähtymään tai kääntymään. Äijä pysäytti auton johonkin (ei mitään hajua mihin) ja rupesi vaatimaan rahojaan. No sehän ei käy, koska ei oltu perillä siellä missä haluttiin. Ukot ulos autosta ja palaveri kuskin kanssa pystyyn keskelle katua. Tietenkään ei ollu kuskilla vaihtorahaa, eikä suostunut heittämään takaisin keskustaan. Hetken neuvottelujen jälkeen, joita avusti paikallinen tulkki, kuski suostui tuplahintaan heittämään meidät keskustaan. Pankin kautta tietenkin että saatiin vaihdettua rahnat pienemmäksi. Lyötiin kuskille alun perin sovittu 5000 paikallista paalua kouraan kymppitonnin sijaan mikä olisi pitänyt loppupeleissä maksaa. Urpo jäi sinne jotain mölyämään ja tyytyväiset turistit pääsivät kebabille. Loppuilta pelkkää testikuvaa.

15.9.

Melkoset olot yölliset kebabit saanu pojille ja flunssaakin pukkasi oikein toden teolla päälle. Meni siis tämä päivä kokolailla tarkkaillen tilannetta tulevaa suunnitellen.

Suunnitelma saatinkin aika nopeassa tahdissa kasaan, aamulla pakataan pojat ja reput autoon ja lähdetään maaseudulle rauhottumaan neljäksi päiväksi. Illalla vielä hyvät eväät kitusiin Los Bandidos ravintolassa, kaupan kautta kämpille, reput valmiiksi ja unta nuppiin.

16.9.

Suht ripeät aamutoimet, auto alle ja maalle. Mukana kuski (luonnollisesti), paikallinen opas Una, pari korean tyttöä ja yksi alalauteilla löylytetty japsireppana. Pienten kiemuroiden jälkeen saavuimme ensimmäisen paikallisen perheen luokse, jossa majoituimme jurtassa seuraavan yön. Keppihevosilla ratsastusta ja pientä kiipeilyä paikallisella nyppylällä. Leirin emännän tekemät iltapalat nassuun ja nukkumaan.

17.9.

Aamupalat naamariin ja auto alle. Seuraavana kohteena Tsingis Khanin kanin pikku patsas. Patsaalla korkeutta 44 metriä. Hyvä että rahaa laitetaan näihin hienoihin muistomerkkeihin, kun suurin osa asukkaista asuu pääkaupungin ulkopuolella jurttaghetoissa ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä. No oli se silti hieno pysti. Seuraavaksi siirtyminen tulevaan yöpaikkaan paikallisen kazakki perheen luokse. Lounaan jälkeen kevyt 3,5 tunnin reippailu läheisillä vuorilla ja illallisen jälkeen perheen isäntä veti livekeikan jollain paikallisella kaksikielisellä kitaralla.

18.9.

Tuttu kuvio. Aamupalat, auton pakkaus ja siirtymään seuraavaan kohteeseen. Nyt ei tosin ollut edes oppaalla mitään käsitystä, että missä majoitutaan seuraava yö. Tunteja kestänään kuoppaisen ja pölyisen tien jälkeen pysähdyimme piknikille paikallisen armeijan entisiin tuliasemiin. Piknikin jälkeen matka jatkui tykistön ampuma-alueen halki kohti tuntematonta. Taas tuntien ajelun jälkeen löytyi kuin löytyikin pieni nomadikylä. Kuski kävi neuvottelemassa isännän kanssa mahdollisesta majoittumisesta heidän jurttaansa. Hetken päästä olimmekin jo paikallisen hevosenmaito kiljun, lehmänmaitovotkan ja muun virvokkeen vahvistamina taas valloittamassa lähintä kukkulaa. Kerkesimme juuri parahiksi takaisin ennen illallista. Hyvän aterian jälkeen seurasi suomalainen taikatemppu. Ja ei, nyt ei revitty hatusta kania, vaan repäistiin repusta pottu paikallista votkaa. No näytti maistuvan kaikille. Ja eritoten kuskille, joka pullojen tyhjennyttyä jatkoi läträämistä naapuriteltassa kylän isäntien kanssa.

19.9

Yö oli kylmä ja jurtassa katto auki. Aamulla lehmän paskalla kamina mansikaksi ja aamupalaa saatiin mussuttaa lämpimässä. Sen verran kuskille oli näköjään maistunut, että ennen rattiin hyppäämistä tuli pieni värillinen haukotus. No ei se rattimiestä haitannut vaan matka taittui aroilla villiheppoja ja muita elukoita ihmetellessä. Kuski muunmuassa käski meidän kiivetä erään kukkulan laelle, koska sieltä näki hyvin. Kukkulalta alas tullessamme löysimme kuljettajamme täysin tiedottomasta tilasta auton vierestä. Krapulapäikkärit ilmeisesti. Helvetillisen pölyn ja kuumuuden saattelemana selvisimme iltapäivällä takaisin Ulan Batoriin. Huolto, pizzat, bisset ja nukkumaan.

20.9

Pyykin pesua, hengailua kylillä ja majoituksen varailua Pekingistä. Huomenna lähdetään siirtymään siis kohti Kiinaa. Juna lähtee 07.15. Herätys 04.45. Seuraavaa raporttia siis Kiinasta, jos sensuuri sen sallii.

Suosittelemme Mongoliaa. Etenkin sen maaseutua. Pääkaupungissa Ulan Batorissa ei juuri ole mitään muuta kuin pölyä, likaa ja sekavaa liikennettä.

Pahoittelemme kirjoitusvirheitä ja muuta sekavaa tekstiä. Piti raapia raportti kiireessä kasaan. Korjaillaan myöhemmin, jos jaksellaan.

Moido!