Nepal  6.10 - 3.11

N. 20 tuntia matkustusta takana. Välilaskut Chengdussa ja hieman yllättäen myös Lhasassa, Tiibetissä. Maisema muuttui täysin ja niin teki myös meininki, hajut, maut ja kaikki. Monttu auki kyydillä kentältä kämpille. Likaa, infernaalinen sekasotku liikenteessä, paljon kodittomia ja muuta surkeutta. Meinasi kulttuurishokki hieman paiskata suoraan päin näköä. Väsymys, unen puute ja likaisuus kuitenkin veivät voiton. Suihku, pikku tirsat ja tiedustelemaan naapurustoa. Majoituimme Thamelissa aivan Freak Streetin huudiloilla. Oli kauppaa, ravintolaa, kerjäläistä, kaikennäköstä kaupustelijaa. Meinasi hiki tulla yrittäessä eroon kaikista tarjoajista. Tarjottiin Himalajan trekkimatkaa, jonka myös buukkasimme, silkkivaatteita, liinoja, rättejä, kaikkia keksittyjä huumeita ja matkoja ties mihin, perämoottorit tosin ovat kiven alla täällä, ei ainuttakaan kaupattu. Ainut mitä löydettiin oli intialainen nuuska. Sehän maksoi huimat 10 senttiä per pakkaus. Kassilliset nuuskaa mukana syömään ja sitten nukkumaan matkaväsymys pois.
Seuraava päivä olikin tulevaa trekkiä varten kaluston täydennystä. Sukkia, hanskoja, lisää nuuskaa ja kaikenlaista muuta tarvittavaa. Siinä menikin koko päivä. Hyvät intialaiset mätöt naamaan ja odottelemaan seuraavaa aamua, jolloin kone veisi meidät Luklaan, josta vuoristotrekki voisi alkaa.
Trekki 8.10.2012 ->
Päivä 1
Nonni prkl! Täällä sitä nyt istutaan Kathmandun lentokentän kahvilassa oppaamme Rajanin kanssa. Aamulla lähtöä aikaistettiin kahdella tunnilla että kerettäisiin aikaisempaan koneeseen. Sen piti lähteä joskus ysiltä. Ei mahduttu mukaan. Nyt koneen pitäisi lähteä 11.30 ja ei tiedetä mahdutaanko mukaan. Selitys oli että kahtena päivänä oli peruttu niin monta lentoa että koneet on nyt ylibuukattu. Perus Nepalilaista säätöä siis. Uhka siitä, että tänään ei päästä lähtemään leijuu voimakkaasti yllämme. Meinaa taas harmittaa!!!!
Ei päästy vielä ensimmäisenä päivänä lentämään. Sää oli huono vuorille mentäessä ja paljon lentoja peruttiin. Ihan ok selitys. Ja aikaahan meillä on. Paluu kämpille, trekkioppaan tarjoamat safkat paikallisen tanssiesityksen säestämänä ja myöhemmin vielä varustetäydennyksiä tehden. Ajoissa nukkumaan paremman huomisen toivossa.
Päivä 2
Samoilla kuvioilla aamu käyntiin, kentällä väijyen jospa tänään!!! Tuttua kaaosta ja odottelua kentällä... Jutuissa pyöri jatkuvasti mitä jos ei tänäänkään päästä yms. Kului tunti, kului toinen, toivo elää.. Siinä odotellessa tuli myös puheeksi veden tarve vuorilla. Kraanavettä kun ei kitusiin näillä nurkilla voi vetää, kantaa ei jaksa ihan tolkuttomia määriä ja silti sitä koko ajan pitää olla. Ostettua sitä toki vuoriltakin saisi, mutta metri metriltä hinta nousee lopulta pilviin tai jopa yläpuolellekin kuten vuoretkin, joten tulimme edellisiltana näkemämme mehujauheen perusteella siihen tulokseen että pitäisi olla vastaavaa vesijauhetta johon ei tarvisi kuin lisätä vettä niin saisimme vettä?!??! Patentti on vetämässä! Joo, alkoi vissii näkyä pientä levottumuutta epätietoisuudesta. Lopulta oppaamme keskeytti tuiki tärkeän pohtimisin ja komensi meidät lähtöselvitykseen, päästäänkö nyt? KYLLÄ!! Reput puntariin, liput pöytään ja... no tietysti odottamaan taas. Vaan eipä aikaakaan kun tuli kuulutus: Agni Air flight no:309 gate 2, Jesh!!! Pikkubussiin ja radalle. Miikan toive, Tommin kauhu toteutui, kentän pienin vispilä oli meidän heppamme läpi pilvien kohti yhtä maailman vaarallisinta "lentokenttää", Luklaa. Noh, koneessa näytti olevan enemmän pop-niittejä kuin ehjää peltiä joten luottavaisin mielin kipusimme 14 muun kohtalotoverin kanssa tuohon matolaatikkoon. Remmit kiinni ja pidemmittä puheitta nokka kohti taivasta ja savun saattelemana kohti vuoria. Alkujännitys häipyi melko nopsaa ja iloisesti vilkuilimme ympäröiviä vuorimaisemia, tuolla kohta ollaan. Tosin siinä vaiheessa kun koneen toinen pilotti päätti kaivaa eväsboxistaan folioon käärityn lihiksen ja toinen levitti tuulilasin levysen sanomalehden heräsi lievä paniikki, kukaa ohjaa?? Pikainen silmäys kertoi sen että elektroniikkaa koneessa oli vähemmän kuin meillä ranteissa ja repuissa, joten oltiin ns herran hallussa. Puolisen tuntia surffattiin vuorien välissä ja eteemme avautui tämä edellä mainittu lentokenttä. Pienen kiemurtelun saattelemana pääsimme tontille, huh! Matkustajat ulos juoksujalkaa ja latoa muistuttavaan terminaalin odottamaan tavaroita. Tuttu kaaos, kamat sikinsokin. Hetken päästä tilanne hallinnassa ja tavarat omistajillaan, matka vuorille oli virallisesti alkanut.
Korkeutta tällä hetkellä 2840m. Hämmästykseksemme se ei tuntunutkaan miltään vaikka monista jutuista, varotuksista ja jopa omista luuloista toisin kuvittelimme. Reput siis selkään ja polulle. Kohta näimmekin kantajamme (ei meidän, vaan rinkkojemme!!) Buddhin, tuon 23 vuotiaan näiden polkujen 50 kilosen jättiläisen. Eipä paljon rinkat painanut tämän kaverin selässä kun polkuja ja kivikoita juoksi menemään. Kappas kummaa, pari sataa metriä päästyämme vastaan loikki pariskunta Suomesta!! Suurin ihmetys ei liene itse pariskunta, vaan se, että tällä kertaa emme todellakaan alkaneet juhlimaan suomalaiseen tyyliin, vaan morjestimme, vaihdoimme kuulumiset ja jatkoimme matkojamme omiin suuntimme. Lienee ensimmäinen kerta tällä reissulla? Onko viimeinen, selviää myöhemmissä jaksoissa?
2 tuntia 20 minuuttia myöhemmin pääsimme pikku sateen saattelemina ensimmäiseen yöpaikkaamme, Phakdingiiin, 2649m mataluuteen. Pienet iltapalat ja unta kajuuttan.
Päivä 3
Herätys 06.00, aamupalat naamariin ja polulle. Kovin kiemuraisia polkuja ylös alas upeissa maisemissa. 4 tuntia 45 min tallattuamme oli päivän patikointi ohi ja seuraava tukikohta, Namche (3440m) saavutettu. Tai niin siis kuvittelimme että ei enää liikuta, mutta luulo osoittautui vääräksi. Safkat, pieni lepo ja retkua liikkeelle... Pieni iltalenkki lähikukkulan museolle ja kylän sokkeloisille kujille katselemaan ihmis-/jakkivilinää. Tässä kohtaa tuli myös päättää paljonko rahaa ottaisi mukaan, koska reitin viimeinen pankkiautomaatti löytyy tästä kylästä. Perusiltatoimet ja ajoissa unille. Kummasti tämä vuoristoilma vie mehut!
Päivä 4
Luxusta, saatiin nukkua lepopäivän kunniaksi jopa 07.00 asti. Myöskin tämän lepopäivän kunniaksi kapusimme läheiselle kukkulalle (3880m) tutkailemaan tulevaa ja ökyporvareiden majoitusta Everest View Hotellia, josta oli mahtavat näkymät myös itse Everestille. Paluumatkalla koukkasimme Khumjung kylään lounaalle, jonka jälkeen takaisin Namcheen. Pyykkihommia, pientä varustehuoltoa ja sitten sitä kovasti mainostettua lepoa ennen huomista koitosta.
Päivä 5
Herätyskello kilahti tutusti 06.00, kamat kasaan ja ukot aamupalalle. Päivän etappi polkaistiin käyntiin 07.30 mukavalla nousuosuudella, jonka jälkeen lähdettiinkin taas reippaasti alaspäin kohti Phungatanga (3140m) kylää. Siellä pieni tauko ja kuinka ollakkaan, matka jatkui ylöspäin ja jyrkästi reilun 700 metrin matkan kivikkoista mäkeä. Usko, voimat, vedet ja jopa huumorikin meinasi loppua tätä rinnettä kierrellessä, mutta emmehän tulleet tänne luovuttamaan. Vihdoinkin perillä 4 tunnin urakan jälkeen, Tengboche (3900m). Ruokavalio muuttui tässä kohtaa rajusti. Lihat ja kanat jäi pois, koska eivät välttämättä olleet kovin tuoretta ja riski sairastua oli ilmeinen, eikä siihen tässä nousuvaiheessa ollut varaa. Lautaset täyttyivätkin lähinnä jostain juurista, nuudeleista, riisistä sun muista iduista. Näillä hevosjockeyn eväillä tuli siis elää seuraavat päivät. Eväshuollon jälkeen päätimme lähteä lähimäelle puhkasemaan häämöttävän 4000m rajapyykin. Siinä samalla taisi Tommilta puhjeta joku tunnistamaton elin, koska erilaiset ongelmat palautumisen, flunssan, liikkumisvälineiden yms kanssa alkoivat juuri tästä kylästä. Apua tähän haimme viereisestä munkkiluostarista parin tunnin meditoinnilla, tuloksetta! Munkeilla alkoi välitunti ja kohta olikin futismatsit täydessä vauhdissa läheisellä "kentällä". Ja sinnehän tietysti piti Miikan päästä mukaan. Tossut kireälle ja kentälle! Eikä se nyt hankalaa ollut pelata tosiaan lähes 4000m korkeudessa ja ohuehkon ilman vallitessa. Tilastollisesti yksi uran parhaista peleistä: yksi rapattu vastustaja, VAIN 1 tuhrittu maalipaikka ja puujalka (oma!). Huippu kokemus. Välitunti päättyi ja munkit takaisin omiin puuhiinsa. Uusi kierros meditointia, mutta todettiin että ei o nyt meidän juttu ja poistuttiin vähin äänin. Tutut iltakuviot ja unille.
Päivä 6
Aamupakkasta, siis huoneessa!!! Herätys tutusti 06.00, samat aamurituaalit ja matkaan. 3 tuntia 33 minuuttia myöhemmin Dingboche (4385m). Norkoilua kylillä ja illan odotusta paremman yön toivossa.
Päivä 7
Dingboche -> Thukla (4620m) -> Lobuche (4900m), 3 tuntia 23 minuuttia. Iltapalaksi 5100m lähimäki ja hengailua kulmilla. Tommin jalat ei toimi! Todella vaikeaa kävellä.
Päivä 8
Aamu bla bla blaah... Tässä kohtaa taisivat alkaa todelliset hengitysvaikeudet ja Tommin flunssa vaan paheni. Oppaamme valoi uskoa loputtomalla ´Becouse of high altitude´ fraasilla ja eipä siinä muuta kun tossua toisen eteen, suunnaksi Gorakshep (5180m). Reilussa parissa tunnissa loikimme sinne ja muka voimissamme päätimme ottaa huomiselle suunnitellun osuuden tälle päivälle. Eli evästyksen jälkeen kartalta kohde, Everest Base Camp (tutummin E.B.C). Kohtuu hankalaa maastoa, mutta onnellisesti perille, E.B.C. (5364m) ja yksi tavote jälleen saavutettu. Ja Goraksheppissä Tommi teki oppaamme yllytyksestä reissun suurimman virheen syömällä valkosipulisoppaa. Närästi sitten loppureissun! Joo oli lääkkeitä, Kathmandussa! Loppureissun sai siis kiivetä ja laskeutua vatsahapot kurkussa.
Päivä 9
Jälleen karmea yö! Aivan kun joku istuisi rintakehän päällä. Eikä näitä oloja juurikaan helpottanut Herra Herätyskello, joka tänä aamuna päätti avata äänensä 04.50. Aamupaloja emme edes nähneet, varusteet päälle vaan välittömästi ja päivän askareisiin. Otsalamppujen turvin kipuamaan. Ja todettakoon tässä kohtaa tämä että nämä aamunousut ei todellakaan ole suurinta herkkua tällasille lihapullille!! Palautuminen vaikeutuu jatkuvasti, unet huononee ja olo käy muutenkin tukalammaksi metri metriltä ylöspäin mennessä. Vaan ei auta itkut markkinoilla, ylöspäin tänne ollaan tultu menemään, joten mennääs taas. Aurinko nousee, ylämäki loppuu, jälleen yksi tavote saavutettu, Kala Patthar (5550m). Tuskan seasta saadaan jopa onnellinen hymy naamalle :)
Matka alaspäin aamupalalle voi alkaa. Jotain ituja ja ilmastointiteippiä naamariin, reput selkään ja kylästä ulos. Tällä kertaa alaspäin, takaisin Dingbocheen (4385m). Lähes viisi tuntia myöhemmin perillä ja eteemme avautui ensimmäisen kerran todellinen päämäärämme, Island Peak. Miten kävi sen projektin kanssa, selviää myöhemmin jos vaan jaksat lukea. Tänään olikin sitten hemmottelua kuuman suihkun merkeissä. Kaluston ja ukkojen huoltoa, unille todella väsyneinä.
Päivä 10
Huippuhuomenta 08.00. Viikon parhaat unet. Kummasti vaikuttaa kun melkein kilometrin alemmas siirtyy, mutta ilo ei kauan kestä. Tutut aamukuviot ja ylöspäin, huh. Kohtalaisen "helppo" siirtyminen Chukumiin (4730m), jossa viimeiset varustehankinnat pääkohdetta varten. Mielet jälleen kirkkaampana, mutta Tommin flunssa riesana edelleen, joka ei ole tässä kohtaa todellakaan hyvä juttu. Yritetään lepäillä.
Päivä 11
Normi pakkasaamu. Aamupäivästä lähinyppylälle treenaamaan köysillä kapuamista ja laskua. Joo me ollaa valmiita, lähetää menee... Tässä kohtaa trekkiopas Rajan vaihtui kahteen kiipeilyoppaaseen. 28-vuotiaaseen hieman matalampiin vuoriin jämähtäneeseen heppuun ja 27-vuotiaaseen 3 kertaa Everstin huiputtaneeseen kaveriin. Ryhmään liittyi myös 3 muuta jannua, Dylan USA:sta ja nimettömät klopit Briteistä ja Koreasta, joista jälkimmäinen osoittautuikin melkoseksi viheltäjäksi, mutta siitä lisää myöhemmin koska nyt täytyy lähteä tallaamaan kohti Island Peak Base Campiä... Reipas pari tuntia myöhemmin IPBC (5080m). Teltat pystyyn, vellit, jota kai ruoaksikin jossain kutsutaan naamariin ja rehellistä lepoa.
Päivä 12
00.15 herätys jäisessä teltassa!! Reippaat rituaalit ja säkkipimeään kivikkoon. Nyt on retken päätavoitteen aika. Tommin olo pahempi kuin koskaan. Oksennus yritti lentää joka mutkassa. Matkanteko on todellista tuskaa. Tuskaa lisäsi täydellisessä pimeydessä kulku ja se että kaikki omat tavarat kannoit itse, kantajien rooli loppui tähän leiriin. Välillä kuljettiin rehellisesti sanottuna pelottavia kielekkeitä pitkin. Alaspäin katsoessa näkyi vain tyhjä pimeys, yläpuolella kiemurteleva otsalamppujono sekä tähdet. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi karmea jyrinä, lumivyöry!! Mutta missä, se ei ikinä selvinnyt? Hetken päästä toinen, ei osunut sekään meidän reitille. Tommin olo oli taittaa miehen selkärangan keskeytyskuntoon, mutta päätös piti. Kun tänne asti on tultu, niin haetaan se mitä on tarjolla. Nousua, nousua ja aina vaan nousua. Huilituokiot varastikin sitten tämä Korean veijari joka oli lähtenyt matkaan jossain keihäänheittäjän lämmittelyasussa. Voi sitä itkua ja loikkimista kun kylmä kuulemma oli, huima kaveri! Viisi tuntia kestänyt pimeys alkoi väistyä auringon noustessa ja matkaajien mielikin samalla sai kohennusta. Hetkeä myöhemmin saavutimme jäätikön reunan. Tuli aika vaihtaa varusteet ja huilata hetki. Jopa Mr. Koreakin kaivoi tässä kohtaa oikeat vaatteet esiin. Vaelluskengät vaihtui kiipeilykenkiin jääpiikkeineen, otsalamppu aurinkolaseihin, kävelykeppi jäähakkuun, hanskat, hatut yms talvisempiin malleihin, valjaat vyötärölle ja siirtyminen hangille. Ryhmä sidottiin samaan köyteen ja retkua lähti matelemaan kymmenien metrien syvyisten railojen välissä kohti huippua. Henkiset vaivat jäivät kivikkoon, nyt oli enää arvoitus riittääkö fysiikka vai viekö maan vetovoima voiton meistä hyvin Moskovasta asti treenanneista vuoristoapinoista? Jono seis, köydet irti. Edessä enää kaksi vaihetta. Nyt on kaikki vain ja ainoastaan itsestään kiinni. Paiskattiin hanskaa ja päätettiin, ylhäällä nähdään! Alkoi nousu köysien avulla ajoittain lähes pystysuoraa rinnettä. Edessä mennyt Britti oli aivan loppu ja jarrutti todella pahasti meidän menoa. Päästiin kohta ohi kun tuli aika vaihtaa köysiä ja homma helpottui kummasti. Ensimmäinen vaihe taputeltu ja pieni huili ennen loppunylkyä. Nyt napsautettin kiinni ainoastaan turvaköysi ja lähdettiin alaspäin tulevia väistellen kipuamaan kohti huippua. Turvaköysi osoittautuikin tarpeelliseksi ja toimivaksi kun polku hieman petti Miikan alta ja jannu siinä hetken roikkui naruissa. Askel askeleelta lähestyi huippu.... kunnes jotain tapahtui?!?!? Köysi loppui!
OLIMME HUIPULLA, ISLAND PEAK 6189 METRIÄ, HUIPUTETTU!!!!
Monet eivät tainneet tätä uskoa että tällaisilla elämäntyyleillä ja täysin vailla harjoitusta/kokemusta tätä tehtäisiin. Me uskottiin ja tehtiin. Yli vuosi sitten päätettiin että tänne tullaan ja nyt se on totta. Yksi suurimmista, ellei jopa suurin juttu retkemme varrelta on toteutettu. Pakko myöntää että olemme jopa hieman ylpeitä itsestämme :)
Pakolliset valokuvat, ryhmähalit, tuuletukset ja matka alaspäin alkaa... Pieniä ongelmia molemmilla jääpiikkien kanssa ja Tommi jopa loppulaskussa joutui turvautumaan hakkuun kun alkoi mennä pyllymäki liian hurjaksi. Köysijonossa kohti kivikkoa, jossa jälleen tavalliset trekkivarusteet päälle, reput selkään ja alaspäin kohti Base Campia. Campissa safkat, hetki lepoa, kantajille rooli ja suunta kohti Chukumia. 15 tuntia 20 minuuttia herätyksen jälkeen saavuimme kylään jossa olikin jo trekkiopas uutisen kuultuaan odottamassa onnitteluineen. Palkitsimme itsemme ja opaskolmikkomme kylmillä oluilla, oli melko voittajafiilis! Unta.
Päivä 13
Todelliset huippu-unet. Chukum - Tengboche - Namche (8 tuntia 40min). Kuumat suihkut (huom, jo toiset tällä retkellä!), unta poijuun.
Päivä 14
Namche - Phakding (4 tuntia 40min). Parit mehut, biljardia ja illalla pienet partyt oppaiden, parin jenkkikundin ja paikallisen kanssa.
Päivä 15
Phakding - Lukla (2 tuntia 30min). Jännä nähdä kuinka lennot toiseen suuntaan onnistuu? Odottelua... Huuto, Check in!! Tavarat tarkistukseen ja pihalle, kone saapuu kentälle. Tulee tieto, emme jostain syystä saa boarding passeja tänään, jäämme siis Luklaan. Nyt tuli kyllä ahdistus ja muutama ruma sanakin kai. Kenttä muistuttaa enemmän persialaista toria kuin lentokenttää, kaameaa poukkoilua ja sähläämistä.... Saimme sittenkin tarvittavat laput, eli pääsemme pois! Tai niinhän sitä taas luultiin, mutta Rouva Fortuna oli eri mieltä ja päätti lähettää huonon sään yllemme. Odottelua.... Torvi lennonjohtotornissa pärähtää?? Kenttä on jälleen avattu. Kone saapuu ja lähtee heti tyhjänä takasin. Tämä on tätä Nepalilaista tehokkuutta. Toinen kone, joko nyt? JO! Päästään kyytiin, lento kohti Kathmandua alkaa. Puoli tuntia myöhemmin maata jalkojen alla, taksi alle ja kämpille.
Väsyneinä, likaisina mutta onnellisina päätämme vuoriosion tähän.
Suuret kiitokset kaikille mukana olleille.
Matka jatkuu, mitä tapahtuu kaupungilla, siitä lisää myöhemmin, MOIDO!

Kiina 22.9.2012 - 5.10.2012

Aivan ensimmäisenä todella lievät pahoittelut retkipäivityksen viipymisestä.

Tämä kaikki vain ja ainoastaan kiinalaisten harrastamasta, erittäin tehokkaasta nettisensuurista joka pamahti silmille välittömästi rajan ylitettyämme. Sensuurin uhreiksi olivat päätyneet suurin osa käyttämistämme sivustoista, mm. tämä blogi, osa sähköposteista, facebook, juutupetti ja monia muita.

Mutta sitten itse asiaan. Tarinat vedetään nyt kalvolle osittain sekavassa järjestyksessä.

Saavuimme retkemme ensimmäisen ison osion, Trans Mongolian pääteasemalla Pekingiin minuutilleen aikataulussa, eli 22.9.2012 klo 14.06 ja kiskoja jäi taaksemme arviolta 8500km. Asemalta etenimme mukavasti jalan kohti majapaikkaamme, International Saga Youth Hostelia seuranamme hauska jenkkihippityttö, joka jatkoi perille päästyämme omaan tukikohtaansa. Varattuna meillä oli kahden hengen huone, KAHDELLA sängyllä, mutta niitähän ei sitten ollutkaan ja meille tarjottiin isolla hyvällä sängyllä varustettua oikein mukavaa huonetta.... päädyimme tässä vaiheessa matkaa 4 hengen (neljän sängyn)kämppään, jossa majoittui jo 2 jotain jannua. 3 yötä meni siinä jonka jälkeen tuplasimme potin ja siirryimme 8 hengen sekameteliin. Mitä kaikkea tapahtuikaan siinä välissä, on vieläkin hieman hämärän peitossa, johtuen aikaerosta, pitkistä matkoista ja tuskin vähiten siitä että ensimmäisenä päivänä tavattiin suomipariskunta ja lopunhan voikin jokainen arvailla että pelattiinko kämpillä kimbleä vai vai??

Pari ekaa päivää meni muutenkin aikalailla paikalliseen elämäntapaan, liikenteeseen ja kohtalaisen ison kaupungin päivittämiseen sisäisiin navigaattoreihimme. Siinä ohessa käytiin tutustumassa mm Kiellettyyn kaupunkiin, Tien am menin (tai jotai tonnepäin??) aukioon, joihinki temppeleihin, joita tuntuu olevan kylä täynnä, puistoihin, silkkimarkettiin yms toreihin ja pajoihin. Liikkuminen olikin lopulta todella helppoa, etenkin metroilla, jotka oli kaiketi päivitetty 2008 olympialaisten takia sen verran selkeiksi kaikkine infoineen että jokaisen on niitä osattava käyttää.

Siirtyminen 8 hengen kämppään. Kavereina venäläisvalmisteinen nainen lapsensa kanssa, hollantityttö "Jamaica", joku todella outo hiippari ja hämärän värinen tyttönen, joka taisi pelätä valoa koska liikkui ainoastaan yöaikaan, vai liekö ollut sitten aamulehdenjakaja tai muu yötyön ammattilainen, asia ei koskaan selvinnyt.

Kuten kaikkien jotka kiinassa vierailee, kuuluu kai käydä sitä paljon puhuttua Kiinan muuriakin katsomassa. Niin siis teimme mekin, koska emme halunneet näyttää erilaisilta! Tosin sitä taisimme tehdä tahtomattakin, koska niin monen perhealbumin sivuille päädyimme tämän kahden viikon aikana. Pysähdyimmepä mihin tahansa, niin kohta oli paikallisperheen päällikkö kysymässä saako lapsi tulla kanssamme valokuvaan? Sitten olikin vuorossa vaimo, lopulta itse isäntäkin ja jos vaan kohdalle sattui joku kameran käytön hallitseva kulkija, niin pitihän se ottaa koko perhe vielä samaan kuvaan. Useimmiten tapaukset oli yksittäisiä, mutta isommilla alueilla saattoi olla jopa jonoa tähän spektaakkeliin. Nii toi muurijuttuhan täs olikin menossa.... Joo, sinne siis! Käytiin edellisiltana tsekkaa bussiasemat, aikataulut yms ja aamusta sitten liikkeelle. Asema oli edelleen olemassa, mutta aikataulut ei enää pitäny paikkaansa, joten sujuva kiinan kieli-/lukutaito käyttöön suunnitelma-b´n teko. Aikamme siinä pyörittiin ja tingittiin minibussikyytiä... tuloksetta! Hetken päästä törmättiin Shanghaista visiitillä olevaan saksalaispariskuntaan, jotka olivat ilmeisesti pohjustaneet tilannetta hieman paremmin ja tiesivät paikallisbussin lähtevän hetken päästä parin tunnin matkan päässä olevalle muuriosuudelle. Hyppäsimme remmiin, tutustuimme siinä päivän aikana ja myöhemmin vietimme myös aikaa porukassa, mutta siitä lisää aikanaan. Päivä kului mukavasti muurilla tallaten, vai pitääköhän sanoa ryömien kun oli ajoittain niin jyrkkää rappua että ei tiennyt enää käveleekö käsillään. Väkisinkin heräsi kysymyksiä: kuinka monta miljoona ihmistä on rakentanut muuria ja kuinka moni heistä ei koskaan palannut töistä kotiinsa? Hattuja meillä ei ollut, mutta virtuaalinostot suoritimme kohtuu kovasta urakasta, jonka nämä pikkuvesselit ovat tehneet, huima suoritus!! Huikeiden maisemien ja tuhansien portaiden jälkeen paluu kaupunkiin.

Kuten meillä suomalaisilla tapana on, taikatemppujen ja muiden yllärien järjestäminen, päätimme täräyttää hostellin katolle pienet terassikekkerit!! Ilta alkoi muurimatkailijoiden kesken, eli me, Klara ja Nils. Katukeittiöistä haimme grillitikkareita ja hostellin kylmäkaapin sisältökin oli jostai kumman syystä siirtynyt myös paikalle. Hetken päästä ryhmään liittyi Jamaica, uusi kämppiksemme Mike Torontosta, pariskunta Espanjasta ja vielä yöllä alemmasta kerroksesta melun perusteella paikalle hahmottuneet 4 venäläistyttöä. Musiikkihan kuuluu olennaisena osana näihin rientoihin, joten sitä piti saada. Ainoa ja suht suuri ongelma oli sähkön puute. Vaan hätä keinot keksii!! Hostellin, ilmeisesti jotain kulunvalvontaan liittyviä laitteita nypittiin irti seinistä ja pikkuviritysten jälkeen katolla soikin reipasta rokkia ja meno oli mukavaa. Sitten astuikin taloon, tai siis talon katolle Herra Riisiviini perheineen. Jotkut maisteli, toiset piti enemmän, toiset vähemmän ja jotkut ei ollenkaan. Yllättäen Mr.T piti kovinkin paljon ja Nils säesti hyvin. Herrat niitä litkuja siinä tuhosikin parin kierroksen verran ja kuten arvata saattaa, käyhän se matkamiehenkin kulmaan tollaset vieraat liemet ja lievää hyytymistä/pahoinvointia alkoi ilmetä, mutta kunnialla läpi tämäkin päivä, vieraat majoihinsa ja unten maille. Aamu hieman venähti ja päivä kului lähinnä lojuen.

Liekö sitten seuraava päivä kun lähdettin Suomi-Saksa-Kanada-viisikolla syömään kunnon sapuskat ja nyt lähti taas ihan lapasist, tosin tällä kertaa ruoka!! Alkoi jo näyttää että pöytää pitää jatkaa kun tarjoilijat kantoi koko ajan lisää evästä pöytään, mutta eipä jäänyt kenellekään nälkää!! Illalla olikin sitten vuorossa KTV, eli kiinassakin kovaa suosiota nauttiva karaoke. Me, Nils, Klara, Mike, Jamaica ja oma lauluhuone tarjoiluineen (riisiviini oli tässä vaiheessa jo ammattilaistenkin boikottilistalla). Riisivini vaihdettiinkin sitten suht edulliseen noin sadan euron arvoiseen venäläiseen Kossuun, koska sehän laittaa mukavasti laulattamaan. Hauskoissa, mutta ei niin halvoissa tunnelmissa yön tunneille ja takseilla kämpille.

Sunnuntain alkupäivä meni toipuessa. Illalla seurue päätti Miken ja Jamaican kanssa lähteä hakemaan pientä darrasnäkkiä paikalliselta yötorilta eli kansainvälisesti Night Marketilta. Ja pientä naposteltavaahan löytyi. Oli scorpioneja, meriheppaa ja tähteä. Oli jotain toukkia, torakoita ynnämuuta todella iljettävää ja vähemmän houkuttelevan näköistä. No uhottu mikä uhottu. Scorpparit kehiin ja ääntä kohti. Tosi pienet oli hyviä rapeita naksuja. Niitä olisi voinut syödä enemmänkin. Isot ällöttävät mustat scorpparit maistu aivan paskalle. Kanadan mies veti senkin aika helposti, mutta herra Kiurulla oli melkoisia vaikeuksia nielaista edes puolikasta ötökästä. No kiekkohan siinä meinasi lentää, mutta paikallisella keppanallahan se alas saatiin huuhdottua. Sen jälkeen ei maistunut ötökät, eikä oikein mikään muukaan ruoka. Marketilta väsyneenä kämpille ja unta palloon.

Maanantai olikin sitten Kansantasavallan päivä. Porukkaa liikenteessä aivan mielettömästi. Metrot tukossa, kadut tukossa, äijät tukossa. Vierailu paikallisessa telkkaritornissa ja siitä Tian am menin (tai joku sellanen) aukiolla katsomaan kun kansa juhlii...tai "juhlii". Suomalaiselle juhliminen näytti siltä että jengi vaan hengaa aukiolla ja haluaa ottaa meistä kuvia. Olis pitänyt pyytää muutama yuan per kuva niin oltais tienattu parin päivän safkarahat.

Tiistaina fillarit alle ja halveksumaan kuolemaa Pekingin kaduille. Mutta fillarillahan oli helpompaa liikkua siellä kuin kävellen. Siksi heitimmekin pienen parinkymmenen kilsan lenkin kämpiltä jonnekin taidealueeseen ja sieltä pikkupojat tietenkin päättivät polkasta huvipuistoon. Ja siellähän sitä jengiä taas riitti. Ilta rupesi hämärtymään. Kummitus- ja possujunan kautta fillari alle ja takaisin kämpille. Ja fillarikin rupesi vetämään jo viimeisiä kun polkimet meinasi tipahtaa. Onnistuttiin moinen tuhotyö onneksi peittelemään polkupyörien omistajalta ja saimme jopa panttirahat takaisin.

Keskiviikkona päivällä jotain hengailua ja illalla seuraamaan australialaisen punkkia soittavan orkesterin konserttia. Völjyyn hyppäsi uusi kämppiksemme, saksalainen mimmi, jonka nimeä ei nyt oikein muisteta. Pekingiläiset kartat ja paikalliset ohjeistukset osoittautuivat melko vääriksi, kun yritimme paikallistaa Temple Bar nimistä keikkapaikkaa. Meinasi vähän jo harmittaa, mutta viimein ravinteli löytyi ja kylmä juoma kädessä harmitus haihtui. Keikan jälkeen törmäsimme pariin norjalaiseen tyyppiin. No siitä seurasi kädenvääntöä ja muuta perus kukkoilua. Käytiin läpi myös Lahden dopingsotkut, sekä muut talviurheiluun liittyvät Suomi - Norja kiistat. Pakko oli lyödä jossain vaiheessa vyön alle (koska hävittiin jo kädenväännössä) ja haukkua Norjan jääkiekkomaajoukkue ihan paskaksi. Ei tullut paineja vaan ilta jatkui norja-saksa-kanada-suomi sekoituksella aika myöhään. Perus taksisekoiluiden jälkeen päästiin kuin päästiinkin kämpille. Seuraava päivä meni nukkuessa. Koko päivä...ja ilta. Sellasta.

Perjantai menikin täysin aikaa tappaessa ja lentoa kohti Nepalia odotellessa. Niistä ja Nepalista seuraavassa jaksossa.

Harmitti hieman, että ei päästy Kiinan maaseudulle tai vähän syrjempään. Koko maa lomaili reilun viikon, joten junat, lentskarit ja bussit olivat tupaten täynnä. Ja hinnat pilvissä. Ensi kerralla sitten. Kiinalaiset on ihan kivoja ja niitä on aika paljon. Suosittelemme lämpimästi vierailua kyseisessä maassa.

P.s. Niinkuin ystävämme Mike sanoi " I'm not an alcoholic, i'm alcoholist. Alcoholist is like that's my hobby."

　

Mongolia 13.9 - 20.9

Matka Irkutskista kohti Mongoliaa taittui mukavissa merkeissä. Hyttikavereiksi saimme kaksi puolalaista reissaajaa. Samassa vaunussa matkasi myös muita turisteja ja suomalainenkin vanhempi pariskunta. Ensimmäinen ilta ja yö meni iltateen jälkeen nukkuessa. Junahan kulkee Venäjällä kokoajan Moskovan ajassa. Hieman oli taas rytmit sekaisin kun ulkona on piemeää ja kello on mukamas 17.10. Aamusella rupesimme lähestymään Mongolian rajaa. Venäjän puolella rajaa kevyet rajamuodollisuudet. Odotusta, passien tarkastus, passit pois, odotusta, reput alas hytin hyllyiltä, ukot ulos, huumekoira sisään, matkustajat sisään, matkustajat ulos, passit taskuun ja matka jatkuu. Aikaa tähän kevyeen muodollisuuteen meni vaivaiset 4 tuntia 52 minuuttia ja matka jatkui kohti Mongolian rajaa. Siellä rajavartioston henkilökunta jopa osasi englantia, mutta muuten pientä kummastusta herätti se, että kaikki luulivat meitä veljeksiksi. Kyseessä hieman kevyempi n. 2 tunnin rajahässäkkä. Passit taskuun ja matkustajat steissille iltakaljoille. Jälleen kerran, kuten suomalaisilla tapan on, meinasi tulla hieman kiire. Pimeä ratapiha, ei junaa, kaikki tekstit mongoliaksi tai venäjäksi. Meinasi pieni hiki nousta pintaan. Vaunu löytyi ja pienen kompuroinnin kautta ehdimme kyytiin, vain todetaksemme että ei ollut junassa vielä edes veturia. Puolalainen hyttikaverimme Pavel kerkesi vielä hakea puhelimen baarin vessasta mihin oli sen jättänyt latautumaan. Suurien etsintöjen jälkeen emme saaneet enää olutta tai votkaa miltään asemalta. Hätävara Salmari repusta ja pikku näkäräiset ennen nukkumaan menoa.

14.9. Aamulla klo 06.00 saavuimme Ulan Batoriin. Sovittu kyyti oli vastassa ja matka Golden Gobi guesthouseen meni kylää ihmetellessä. Kaluston huoltoa ja pientä huilia. Illalla puolalaisten tuttujen kanssa syömään ja "parille". Noin 15 isomman ja noin 10 pienemmän mukin jälkeen treffasimme Irkutskista tutut suomalaiset veijarit. Taksi alle ja kylille siis. Jos nyt oikein muistamme, diskon nimi oli Brix. Emme suosittele kenellekään. Meininki kuin Mos Eisleyssa. Pientä tökkimistä paikallisten miespuolisten alkuasukkaiden toimesta, heidän puolustaessaan reviiriään. Ja tarvettahan toki oli, sillä niin hyvin meidän mongolian kieli taittuu, että siinä voi oikein läppää ruveta heittämään. Discosta pimeä taksi alle ja luonnollisesti kuski kurvasi täysin väärään suuntaan ja englannin kielen taito katosi samantien kun vaadittiin autoa pysähtymään tai kääntymään. Äijä pysäytti auton johonkin (ei mitään hajua mihin) ja rupesi vaatimaan rahojaan. No sehän ei käy, koska ei oltu perillä siellä missä haluttiin. Ukot ulos autosta ja palaveri kuskin kanssa pystyyn keskelle katua. Tietenkään ei ollu kuskilla vaihtorahaa, eikä suostunut heittämään takaisin keskustaan. Hetken neuvottelujen jälkeen, joita avusti paikallinen tulkki, kuski suostui tuplahintaan heittämään meidät keskustaan. Pankin kautta tietenkin että saatiin vaihdettua rahnat pienemmäksi. Lyötiin kuskille alun perin sovittu 5000 paikallista paalua kouraan kymppitonnin sijaan mikä olisi pitänyt loppupeleissä maksaa. Urpo jäi sinne jotain mölyämään ja tyytyväiset turistit pääsivät kebabille. Loppuilta pelkkää testikuvaa.

15.9.

Melkoset olot yölliset kebabit saanu pojille ja flunssaakin pukkasi oikein toden teolla päälle. Meni siis tämä päivä kokolailla tarkkaillen tilannetta tulevaa suunnitellen.

Suunnitelma saatinkin aika nopeassa tahdissa kasaan, aamulla pakataan pojat ja reput autoon ja lähdetään maaseudulle rauhottumaan neljäksi päiväksi. Illalla vielä hyvät eväät kitusiin Los Bandidos ravintolassa, kaupan kautta kämpille, reput valmiiksi ja unta nuppiin.

16.9.

Suht ripeät aamutoimet, auto alle ja maalle. Mukana kuski (luonnollisesti), paikallinen opas Una, pari korean tyttöä ja yksi alalauteilla löylytetty japsireppana. Pienten kiemuroiden jälkeen saavuimme ensimmäisen paikallisen perheen luokse, jossa majoituimme jurtassa seuraavan yön. Keppihevosilla ratsastusta ja pientä kiipeilyä paikallisella nyppylällä. Leirin emännän tekemät iltapalat nassuun ja nukkumaan.

17.9.

Aamupalat naamariin ja auto alle. Seuraavana kohteena Tsingis Khanin kanin pikku patsas. Patsaalla korkeutta 44 metriä. Hyvä että rahaa laitetaan näihin hienoihin muistomerkkeihin, kun suurin osa asukkaista asuu pääkaupungin ulkopuolella jurttaghetoissa ilman juoksevaa vettä ja viemäröintiä. No oli se silti hieno pysti. Seuraavaksi siirtyminen tulevaan yöpaikkaan paikallisen kazakki perheen luokse. Lounaan jälkeen kevyt 3,5 tunnin reippailu läheisillä vuorilla ja illallisen jälkeen perheen isäntä veti livekeikan jollain paikallisella kaksikielisellä kitaralla.

18.9.

Tuttu kuvio. Aamupalat, auton pakkaus ja siirtymään seuraavaan kohteeseen. Nyt ei tosin ollut edes oppaalla mitään käsitystä, että missä majoitutaan seuraava yö. Tunteja kestänään kuoppaisen ja pölyisen tien jälkeen pysähdyimme piknikille paikallisen armeijan entisiin tuliasemiin. Piknikin jälkeen matka jatkui tykistön ampuma-alueen halki kohti tuntematonta. Taas tuntien ajelun jälkeen löytyi kuin löytyikin pieni nomadikylä. Kuski kävi neuvottelemassa isännän kanssa mahdollisesta majoittumisesta heidän jurttaansa. Hetken päästä olimmekin jo paikallisen hevosenmaito kiljun, lehmänmaitovotkan ja muun virvokkeen vahvistamina taas valloittamassa lähintä kukkulaa. Kerkesimme juuri parahiksi takaisin ennen illallista. Hyvän aterian jälkeen seurasi suomalainen taikatemppu. Ja ei, nyt ei revitty hatusta kania, vaan repäistiin repusta pottu paikallista votkaa. No näytti maistuvan kaikille. Ja eritoten kuskille, joka pullojen tyhjennyttyä jatkoi läträämistä naapuriteltassa kylän isäntien kanssa.

19.9

Yö oli kylmä ja jurtassa katto auki. Aamulla lehmän paskalla kamina mansikaksi ja aamupalaa saatiin mussuttaa lämpimässä. Sen verran kuskille oli näköjään maistunut, että ennen rattiin hyppäämistä tuli pieni värillinen haukotus. No ei se rattimiestä haitannut vaan matka taittui aroilla villiheppoja ja muita elukoita ihmetellessä. Kuski muunmuassa käski meidän kiivetä erään kukkulan laelle, koska sieltä näki hyvin. Kukkulalta alas tullessamme löysimme kuljettajamme täysin tiedottomasta tilasta auton vierestä. Krapulapäikkärit ilmeisesti. Helvetillisen pölyn ja kuumuuden saattelemana selvisimme iltapäivällä takaisin Ulan Batoriin. Huolto, pizzat, bisset ja nukkumaan.

20.9

Pyykin pesua, hengailua kylillä ja majoituksen varailua Pekingistä. Huomenna lähdetään siirtymään siis kohti Kiinaa. Juna lähtee 07.15. Herätys 04.45. Seuraavaa raporttia siis Kiinasta, jos sensuuri sen sallii.

Suosittelemme Mongoliaa. Etenkin sen maaseutua. Pääkaupungissa Ulan Batorissa ei juuri ole mitään muuta kuin pölyä, likaa ja sekavaa liikennettä.

Pahoittelemme kirjoitusvirheitä ja muuta sekavaa tekstiä. Piti raapia raportti kiireessä kasaan. Korjaillaan myöhemmin, jos jaksellaan.

Moido!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

9.9.2012

Irkutsk

"Ei Venäjällä vielä kukaan teehen ole tukehtunut", niinkuin täällä tavataan sanoa.

Ensimmäinen päivä Irkutskissa meni kaluston ja miehistön huoltoon. Pieni pyörähdys kaupungilla ja ruokailua Mongolialaisessa ravintolassa. Ajoissa nukkumaan ja hyvät unet lämpimässä ja hiljaisessa hotellihuoneessa. Edelliset 4 yötä olivat menneet kolisevassa ja kylmässä junassa. Myös junaliput Mongoliaan saatiin hommattua. Nettisivujen mukaan tosin kaikki liput kaikkiin juniin seuraavina päivinä ja viikkoina olivat loppu. Mutta se ei reippaita poikia haitannut, vaan lähdettiin niitä hyvällä venäjän kielen taidolla kyselemään suoraan steissiltä. Siellä n. 120cm pitkä lippuluukun maatuska talutti pojat yläkertaan oikealla tiskille ja pienten neuvotteluiden jälkeen olikin jo liput hanskassa. Ei muuta kun tyytyväisenä pihalle käsikaljoille ja pienen reippailun jälkeen kämpille nukkumaan.

Seuraavana aamuna aikainen herätys n. klo 9.00. Teet ja leivät naamariin ja kohti bussiasemaa, josta minibussi lähti kuljettamaan meitä kohti Baikaljärveä. Kuskinahan toimi paikallinen Hannu Mikkola ja matkahan taittui. Meinasi jopa vähän välillä jännittää kun kuljettaja painoi pultti pohjassa ihan koko matkan. No ehjänä ja nopeasti perillä Listvyankassa. Siellähän eteemmä ilmestyi mitä mahtavimmat Baikaljärven maisemat. Hieman tutustumista mestoilla ja sitten uimaan. Täytyyhän sitä maailman syvimmässä järvessä käydä uimassa. Ei ollut rantsussa ruuhkaa, eikä uimapatjakauppiaita häiritsemässä. Veden lämpötila oli noin 8 astetta. Toinen syy miksi halusimme Baikaljärvelle, oli sen kuuluisa omulinsiika. Lounaaksi käytiin ostamassa savustetut omulit, leivät ja punaiset rambokaljat. Tähän asti reissun parhaat eväät mielettömissä maisemissa. Ja ei muuta kuin takaisin kohti Irkutskia bussilla, jossa tällä kertaa kuljettajan toimi itse Markku Alen. Kahva pohjassa tietenkin ja maisema vaihtui.

Kundit ei päästäny mua uimaan, vaikka oon varmasti ainut kuka kelluu. Vetosivat siihen että mulla ei oo jalkoja, eikä käsiä. Prkl!

-Puu Ukko

Päikkäreiden jälkeen kipaisimme kaupasta ja yllätysyllätys parit keppanat. Tarkoituksenamme lähteä etsimään paikallista kansankapakkaa. Sellainen löytyi, mutta meininki oli melko vaisu. Naapuri pöydässä tosin oltiin jo otsa pöydässä. Oli pojat tullu bisselle työpäivän jälkeen (joka oli loppunu kuvasta päätellen 10 vuotta sitten) ja väsyttäähän se. Siitä seuraavaan pubiin. Sinne ilmestyikin kaksi veijaria, joiden arvelimme hyvän rallikuskienglannin perusteella olevan suomalaisia. No mitä siinä nyt sitten käy kun törmäät keskellä syvintä Venäjää kahteen suomalaiseen ja seuraan liittyy vielä 2 ruotsalaista pirkkoa ja yksi irlantilainen kundi. Loput voit lukea paikallisesta Alibista. Votka ja olut virtasi ja mikään ei maksanut mitään. Muutaman baarin, discon ja kaksipaikkaisen kanootin jälkeen hämärääkin hämärämmällä taksilla kämpille. Aamulla tulimme siihen tulokseen, että taskuissa on oltava reikä, sillä muutamaa kopekkaa enempää emme syvällisistä tutkimuksista huolimatta löytäneet. Lisäksi respan täti oli ehkä hieman kiukkuinen kun meinasi vähän nukuttaa. Täti päättikin sitten tulla tunti chechout ajan jälkeen kovaäänisesti herättämään meidät. Kamat jotenkuten pienissä aamuoloissa kasaan ja etsimään Baikaler hostellia, johon olimme varanneet viimeiseksi yöksi majoituksen. Ja kas kas, samasta majastahan löytyi koko eilisen baarikierroksen ryhmä.

Kolmas päivä Irkutskissa menikin sitten täysin huilatessa. Ei siis mitään raportoitavaa.

Viimeisenä päivänä eväiden hankintaa ja ajan kuluttamista. Juna kohti Ulan Batoria lähtee paikallista aikaa 22.10. Seuraavat raportit siis jostainpäin Mongoliaa.

Yhteenvetona Venäjästä voi sanoa sen että ainakin ennakkoluulot kyseistä maata kohtaan ropisivat samantien. Ihmiset ovat ystävällisiä, eikä meitä edes ryöstetty kertaakaan. Tosin on tässä vielä muutama tunti aikaa hankkiutua hankaluuksiin. Englantiahan täällä ei puhu juuri kukaan, mutta viittomalla selviää hyvin. Maa on mielettömän iso, ja tällaisella viikon pikavisiitillä tästä maasta ei saa kuin pintaraapaisun. Seuraavalla Venäjän ja Trans Siperian matkalla aiommekin pysähdellä pienissä ja vähän isommissa kylissä ympäri Siperiaa. Positiivinen kokemus siis kaikinpuolin.

　

　

5.9 - 9.9.2012

Mockba-Irkutsk

Lähtö Moskovasta hoitui mukavasti. Asema, juna ja oikea vaunukin löytyi helposti, mutta hytti hieman aiheutti kyselyä, lopulta sekin löytyi. Asemalla tosin koin kohtuu kuumottavia minuutteja kun Mr.T poistui lähimarketista hakemaan hieman evästä. Siinä nurkalla istuskellessa rinkkojen ja reppujen kanssa, alkoi paikallista, erittäin kyseenalaista ryhmää pyöriä ympärillä kysellen kuka mitäkin ja ryyppyjä pummien. Oli siinä kaveria jo ikävä kun mihinkään ei sen tavaramäärän kanssa päässy. Mutta eipä siinä lopulta kuinkaan käynyt ja ukot kalustoineen saatiin liikkeelle ja myöhemmin sitten sovittiin että saan käydä kaupassa seuraavan kerran.

Mr.T'n valitsema juna vaikutti olevan yhtä vanha kuin koko ratayhteys. Saimme hytiksi mukavan 2 hengen, 2 kuution kokoisen komeron. Mukavuuksiakin löytyy, nahkasohva, postimerkin kokoset penkki, pöytä ja ikkuna sekä imuri. Vessat, joita löytyy 2/vaunu ovat ns "paskat kiskoille" mallia.

Vaunuemäntinä hääri mukavat rouvat ja palvelu pelasi kivasti. Tekemistähän junassa ei hirmusti ole, mutta aika kuluu mukavasti lukien, korttia lätkien ja teetä yms paikallisia virvokkeita ryystäen. Väliasemille, joita muutamien tuntien välein reitille osuu, on pääsy ulkoilemaan ja tekemään ostoksia ja kuten arvata saattaa, mitä tahansa näyttää olevan tarjolla. Hyvissä eväissä saimme siis matkaa taittaa ja mikäs tässä on taittaessa kun ei kiirettä ole mihinkää.

Näissä merkeissä etenimme ja seuraava stoppi läheni pikkuhiljaa. . .

6.9

Joskus 18 maissa ylitettiin Euroopan ja Aasian raja, ei järjestetty suurempia juhlallisuuksia. Tosin junassa myyntikärryjään työntelevä, tarroistaan päätellen ei täysin rehellistä elämää viettänyt, ihan solkenaan puhunut heppu päätti myydä meille hieman pientä suolapalaa jo tutuksi tulleiden virvokkeiden kaveriksi. Nämä purkkamaiset soirot, jotka paljastui mustekalojen riekaleiksi avasivatkin niin jano kuin hajuaistit siinä määrin ammottaviksi, että ihan piti sen takia sitten ottaa toisetkin pivat ja avattiinpa siinä sitten hätäpäissään matkaevääksi ostettu paikallinen paloöljypullokin. Ilta meni mukavasti. Yegaterinburgissa käytiin vähä kylillä kun juna siinä asemalla stoppasi. Shortseissa ja muutenkin hieman huomiota herättävinä loikimme vesisateessa läheiselle kioskille eväitä hakemaan... ilman passeja tietysti, juuri niinkuin oli ohjeistettu venäjällä liikkumaan!! Kävi siinä sitten jälkikäteen mielessä että olisihan voinut tulla orpo olo jos joku kommellus olisi sattunu. parisataa ruplaa taskussa ja loput tavarat junassa matkalla... no mutta kyytiin ehdittiin ja matka jatkui.

Yöllä jolloin juna muiden osalta oli hiljasimmillaan, päätimme ottaa retkisuihkut. Junassahan vettä sai vaan joko kylmänä hanasta tai lähes kiehuvana säiliöstä, jonka piirustukset Tommi kuvasi ja lupasi rakentaa kun kotiin joskus palaa, saapa nähdä kumpi lämpenee nopeammin, mies vai vesi? Valitsimme siis kylmän veden jotta ei menisi ihan luksukseksi koko läträäminen. 1/2 litran pullo ja saippua siis kouraan ja naapurivaunun vessaan lottaamaan, koska siellä oli lattiassa reikä. Eikä tosiaan kauan vedellä pelleilty, mut puhdasta tuli.

7.9

Havupuut oli yön aikana hävinnyt!! Muuten aika lailla samoilla kuvioilla homma jatkui. Aamupalat, vähän huilia, jalottelua väliasemilla mm Omsk ja Novosibirsk, eväiden ostoa, korttia pelaten, evästä, lukemista...

8.9

Samaa mukavaa kolinaa ja kilinää.... Havupuut ilmesty takasin.

9.9

Aavistuksen alle 90 tuntia Moskovasta lähdöstä ja huonosti nukutun yön jälkeen olimme jo lähellä Irkutskia. Hytissä ehkä n.15 lämmintä. Aamupalat naamariin, kamat kasaan, juna laituriin, reput kantoon ja uusiin seikkailuihin. Niistä lisää myöhemmin. Eikä muuten ollu juna myöhässä minuuttiakaan vaikka matkaa kertyi sellaset 5185km.

Ps. korttia toi Hokkanen ei kyl osaa pelata ollenkaan!!

-Mr.M

HYVÄT YSTÄVÄT JA ETENKIN TOVERIT

Homman nimihän on se että nyt on retki polkaistu käyntiin.

Kiitokset etukäteen halustanne seurata Tommin (Mr.T), Miikan (Mr.M) ja Puu Ukon (pelkkä P) matkan kulkua kohti tuntematonta...

Olosuhteista ja muista meistä riippumattomista syistä johtuen mitään 24/7 nonstoppiraporttia emme kykene toimittamaan, mutta aina kun tilaisuus tulee, olemme kanavalla, pysykää mukana, nyt se alkaa!!!

　

3.9 - 4.9.2012

Helsinki - Mockba

Mahorkka, pitkät kiskot, päin persettä autoilu ja halpa nortti on täällä muotia. Julkisivuremontit, ystävällinen palvelu ja englannin kieli ei. Se on Moskova. Eilen kolisuteltiin tänne rakkaan naapurimme pääkaupunkiin. Ja todellakin kolisuttelimme. Junamatka oli niin epätasainen, että minä (Tommi) onnistuin unissani puremaan alahuulen auki. Reissu alkoi maanantaina 3.9.2012 klo 17.52. Siitä matka taittui Lahden, Kouvolan ja Vainikkalan kautta Viipuriin. Vainikkalasta Viipuriin on matkaa ehkä noin 100 metriä, mutta aikaa tähän siirtymiseen meni reipas kaksi tuntia. Kiittäkäämme tästä neuvostoliittolaisten rajahenkilökunnan ripeää toimintaa. No matka kuitenkin jatkui rattoisasti, ravintolavaunun avattua uudelleen ovensa. Munakkaat ja parit kaltsut lättyyn ja Pietarin jälkeen unille. Hyttikavereina oli pari paikallisen väestön edustajaa. Toinen etäisesti ulkonäöltään Putinia muistuttava pelkissä shortseissa, ilman matkatavaroita matkustava veijari sekä hieman rennomman oloinen Pietariin anopilleen tai mummolleen kissanruokaa salakuljettava toveri. Aamulla pirteinä heräsimmekin Moskovan sateiseen aamuun ja lähdimme etsimään hostellia. Rinkka painoi, edellinen ilta hieman painoi, sekä painoi myös se että kumpikaan ei puhu sanaakaan venäjää. Haasteellisen suunnistuksen ja pyörimisen jälkeen kämppä löytyi kuitenkin melko helposti. Ja on se hiano...ainakin 3,6 neliöinen kaksio.

Päivä meni Moskovan nähtävyyksiä ja muuta ihmetellessä kävellen. Kremlit ym. hässäkät ja mitä niitä nyt oli nähty. Pitkiä kiskoja ainakin. Grilliltä pynnet naamariin ja nukkumaan. Matkahan jatkuu seuraavana junalla kohti siperiaa. Matkaa taitetaan 87 tuntia, jonka jälkeen saavumme Irkutsk nimiseen kaupunkiin Baikal-järven huudiloille.

-Mr.T